Elämän tärkeimpiin asioihin liittyy aina pelkoa. Pelkoa siitä, että asettaa itsensä haavoittuvaksi. Paljaaksi, näkyväksi. Kurkotan, jotta voisin yltää unelmaani. Ja samalla pelkään putoavani, koska tiedän, miten paljon satuttaisi myöntää, etten pystynytkään siihen. Haluan olla sitä mitä olen ihmisten edessä. Jälleen pelkään. Olen altis ihmisten hyväksymättömyydelle, halveksiville ilmeille ja riipaiseville sanoille. Pelkään myöntää erehtyneeni. Koska jälleen joudun nöyrtyen myöntämään, ettei kukaan muu voi olla täydellinen kuin Jeesus. Pelkään päästää ihmisen lähelleni, koska tiedän, miten yksi hetki voi särkeä kaiken. Pelkään lentää kohti tuntematonta, koska silloin en voi muuta kuin luottaa Jumalaan. Ja kuitenkaan en voi jäädä pelon kahlehtimaksi. Koska muuten en voisi ollenkaan elää.
"Courage is not the absence of fear, but rather the judgment that something else is more important than fear." Ambrose Redmoonin sanoja, jotka palaavat silloin tällöin mieleeni. Minun ei tarvitse esittää olevani rohkea. Saan kertoa Jumalalle, että minua pelottaa. Joskus niin paljon, että sydäntä särkee ja kyynelet sokaisevat silmäni. Tiedän kuitenkin, että se mitä pelkään on aivan liian tärkeää. Unelmoimani päämäärä palaisi mieleeni yhä uudelleen, ellen yrittäisi, antaisi sille mahdollisuutta. Jos en olisi oma itseni, en olisi mitään, tyhjää vain. Jos en myöntäisi olevani epätäydellinen, ei olisi mitään syytä uskoa. En myöntäisi tarvitsevani sitä, mitä ilman en voi elää. Jeesusta, tietä Luojani luo. Jos rakentaisin muurit ympärilleni, en koskaan voisi kokea, miten kaunista on kohdata ja tulla kohdatuksi sydämellä.
Ja niin, jos en astuisi tuntemattomaan, en koskaan voisi kokea sitä, että Jumala pitää kaikesta huolen. Minun on valittava rohkeus.
- Ann -
