Kohti ääretöntä ja sen yli!

Näin kuului aikoinaan Ötökän elämää -tietokonepelin lause ötökän lentäessä hahtuvakukan varresta kiinni pitäen yli rotkojen. Ajatella, niin pieni ötökkä, niin suuri ylitys. Ötökkä olisi voinut pitää jalat turvallisesti maan pinnalla, mutta silloin se ei olisi koskaan päässyt kurkistamaan näköpiirinsä ulkopuolelle. Aivan samoin me pienet ihmislapset jäämme helposti siihen totuttuun ilman, että pinnistäisimme hieman ja antaisimme Jumalan näyttää, että Hän pitää meistä huolen silloinkin, kun astumme oman mukavuusvyöhykkeemme ulkopuolelle.

Olen tehnyt itseni kanssa diilin: joka lukukausi yliopistossa otan itselleni uuden haasteen. Se voi liittyä opiskeluun, harrastuksiin, seurakuntaan tai johonkin uuteen tehtävään ennestään tutussa ympäristössä. Pääasia, että se on jotain uutta ja sisältää joukon asioita, joita en ole koskaan aiemmin kohdannut. Olenko yli-ihminen? En. Minussa on vain ripaus lapsenmielisyyttä, mikä saa aikaan sen, että lähden yrittämään, vaikken olisikin varma onnistumisestani. Olen myös oppinut olemaan itselleni armollinen; annan itselleni anteeksi, joskus helposti, joskus pitkin hampain, jos jokin juttu ei menekään täysin niin kuin olin ajatellut. Mutta ennen kaikkea luotan Jumalan rakkauteen, siihen että Jumala luo minulle turvalliset raamit minkä sisällä saan rauhassa temmeltää, uskaltaa ja kokeilla, tömähtää maahan ja uuden rohkaisun siivittämänä nousta ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Mitä jos sinäkin yrittäisit seuraavalla kerralla kurkottaa johonkin sellaiseen, mihin et aivan ylettäisi ilman, että nouset hieman varpaillesi ja luotat siihen, että Jumala kantaa. Antaisit Jumalalle mahdollisuuden näyttää, mitä kaikkea mahtavaa voit Hänen avullaan saada aikaan, mihin kaikkeen Hän voi sinuakin käyttää. Saatat yllättyä positiivisesti:)

Juuri Sinua rohkaisten, Ann

Sokeiden tanssiaisissa

Kuvitelkaa itsenne silmät kiinni. Joku ottaa teitä kohta käsistä kiinni ja alkaa tanssittaa teitä, vie mitä hurmaavimpiin asentoihin. Voitte vain eläytyä musiikkiin. Ja antaa tuon toisen viedä. Tänään sain erään opiskelijajoukon kanssa tanssia sokeiden tanssiaisissa. Laittaa vain silmät kiinni. Ja antaa musiikin ja jonkun tuntemattoman viedä. Useimmiten inhoan silmät kiinni toteutettavia tehtäviä mutta tässä oli jotain tainomaista. Minä aivan kuin katosin ja sulauduin tanssiin enkä edes ajatellut sitä, että olin silmät kiinni. Sain myös kokeilla ennen sokean roolia tanssittajan roolissa olemista: mikä vastuu. Mutta toisaalta: mikä ilo nähdä toisen kasvoilla hymy.

Jälkeenpäin ajattelin, että me olemme kaikki sokeiden tanssiaisissa tässä elämässä. Jumala on ottanut meitä kädestä kiinni ja johdattanut meidät tanssilattialle kanssaan. Voi, miten hurmaavasti Jumala meitä tanssittaakaan! Niin kauniisti - ja niin luotettavasti. Meidän ei tarvitse hetkeäkään epäillä, että jäisimme vaille paria, että Jumala jostain syystä jättäisi meidät tanssilattialle. Jumala on koko ajan siinä ja pitää huolen siitä, ettemme pääse törmäämään toisiin. Pieniä töytäisyjä voi silloin tällöin tulla tai musiikki voi yhtäkkiä muuttua draammatisemmaksi. Mutta Jumalan käsivarsilla on turvallinen olla. Jumala todella osaa viedä. Ihan kuin leijuisin hetken taivaassa!

Välillä tekisi mieli saada kurkistaa tanssittajaan mutta ei, se hetki koittaa vasta kun tanssi loppuu. Sitä ennen saamme nauttia tanssista. Mitä kaikkia suloistakin suloisempia liikkeitä Jumala on meille suunnitellut! Ei koskaan sellaisia, mihin emme Jumalan lempeällä kädenohjauksella pystyisi. Saamme vain ihmetellä, mihin voimmekaan Jumalan vietävänä pystyä. Jumala seuraa jokaista liikettämme ja jos näyttää siltä, että olemme valmiita seuraavaan askeleeseen, niin antaa mennä. Joskus Jumala voi antaa myös meille vapaat kädet pyörähtää, jos näytämme sitä toivovan. Jos se vain suinkin on tuossa kohdassa mahdollista. Ja koko tanssin ajan Jumala katsoo meitä kauniilla ja lempeillä silmillään. Hän nauttii siitä kun hymyilemme ja jos hetkeen emme niin pian seuraa rytminvaihdos ja tanssi saa huumaannuttaa jälleen.

Kaikkien näiden taianomaisten liitelyjen jälkeen Jumala saattaa meidät varoen paikallemme, taivaan kotiin, jossa viimein saamme avata silmämme - ja katsoa noihin kauniisiin ja lempeisiin silmiin. Kiitämme tanssista  ihmetellen, miten taivaalliselta tuo tanssi tuntuikaan. Ja koko loppuaika onkin pelkkää leijumista.

Antakaa siis Jumalan viedä,

Ann

Keskiyön aikaan...

Jotkut hukuttavat keskiyöllä lasikenkänsä kiiruhtaessaan kotiin tanssiaisista, toiset nukkuvat satavuotista untaan linnan tornissa ja vielä on niitä jotka lentelevät taikamatollaan pitkin taivaankantta. Ja sitten on sellaisia kuin minä, jotka yrittävät saada unta mutta asiat alkavat yhtäkkiä pyöriä päässä niin vimmatusti. Toisinaan tämä on perin ärsyttävää, koska se häiritsee erittäin selvästi unensaantia. Mutta on myös niitä hetkiä, jolloin ajatus lähtee lentoon (melkein kuin taikamatolla!) ja silloin voi ihaillen ihmetellä kaikkea sitä mikä avautuu yhtäkkiä silmien edessä.

Toissa yönä minulle kävi näin. Eivätkä nuo ajatukset olleet mitä tahansa ajatuksia. Ne koskivat erästä opetusta joka minulla on erään kanssaveljen kanssa pidettävänä tässä lähiaikoina. Olin jossain alitajuntani syvyyksissä varmasti stressannutkin tuosta ja lähinnä epämääräisistä ajatuksistani opetusta koskien. Mutta miten kävikään? Niin, kyllä Jumala huolen piti hulluistaan tälläkin kertaa! Opetuksen runko valmistui alle tunnissa ja tuli saman ajan sisällä paperillekin. Ja mitä minä tein? Minä vain annoin ajatusteni kulkea ja kirjasin ne paperille täsmälleen siinä muodossa kun ne päähäni pälkähtivät. Ja olin niin fiiliksissä! Tajusin taas miksi rakastan opettamista. Enkä melkein malta odottaa tuota iltaa... :) Seuraava Raamatunkohta siis todellakin pitää paikkansa. Näin on varmasti myös teidän kohdallanne, uskokaa se!

"Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!" (Ps. 138:8)

Jepulis jee,

Ann

Teitä suoria ja mutkaisia, sateisia, aurinkoisia...

Rakastuin tänä kesänä L.M. Montgomeryn Anna-kirjoihin. Niiden sielunmaisemassa on jotain niin kaunista ja herkkää, että koen eläväni palan unelmaani jokaisen lukemani kappaleen jälkeen. Olin juuri äsken lukemassa kirjaa Anna opettajana, jossa Anna pohti sitä miten kiehtovia tiet ovat, "eivät suorat tiet, mutta haarautuvat ja polveilevat tiet, joiden varrella saattaa piileksiä mitä tahansa kaunista tai yllättävää"... ja ajatukseni lähtivät jälleen liitoon. Aloin ajatella sitä miten elämä todella on usein täynnä mielenkiintoisia mutkia - mutta Jumala näkee mutkatkin suorina. Jumala näkee vähän niin kuin helikopterista, miten tiemme tulee ihan kohta kaartumaan toisaalle ja tietää mitä tuon mutkan takana piilee.. jotain salaista, suloista, elämän suolaista.

Itse en ole koskaan pitänyt matkustamisesta sinänsä - yleensä vasta määränpäähän pääsemisestä. Matkalla olo on useimmiten kiireinen, väsynyt, likainen, ymmällään, ärsyyntynytkin. Kaikkia näitä adjektiiveja voisi varmasti käyttää myös elämän matkasta, ainakin silloin tällöin. Mutta toisaalta, elämän matkasta, kuten muistakin matkoista sinänsä, voi myös nauttia. Rakastan bussilla ja yleensäkin toisten kyydissä matkaamista, koska silloin voi keskittyä täysin ihailemaan esimerkiksi auringon välkkymistä veden pintaa vasten. Yksi ikimuistoisimmista bussimatkoista ja muistakin matkoista ikinä, oli matka Sharm el Sheikhistä Kairoon läpi Siinain autiomaan: hiljainen yö, sysimusta autiomaa, jotain hieman pelottavaa, mutta sopivan jännittävää, mielikuvituksen lentoon liidättävää...

Toivon, että kykenisimme kaikki näkemään matkan tuollaisena jännittävänä seikkailuna. Koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. (Odotan kovasti kirjettä, itse asiassa pariakin, enkä koskaan voi olla varma milloin löydän ne postilaatikkoni pohjalta!) Meillä on kuitenkin paras henkivartija ikinä - Egyptissä bussissamme oli kolme henkivartijaa, hmm... tästähän pääsee sopivasti kolmiyhteiseen Jumalaan... joka tietää määränpään ja osaa valaista siitä aina sopivilla hetkillä sopivan paljon pilaamatta yllätyksellisyyttä - siis vähän kuin matkaopas. Ja tunnelma on katossa, kun matkaa yhdessä toisten kanssa tehdään. Tie voi olla välillä sateinen, mutta se vain puhdistaa - ja miten kauniita sadepisarat syksyn lehdilläkin ovat, kuin Jumalan kyyneliä, jotka puhdistavat maata. Voimme olla ymmällämme mutta niin kuuluukin, pääasia on, että Jumala tietää kaiken ja rukoilemalla varmistamme pysyvämme oikeassa suunnassa, toimii siis vähän kuin karttana, joka pitää sekin osata suunnata oikein - lue oikeaan kohteeseen - ja välillä vastauksen kanssa voi olla aivan pihalla jos karttaa ei osaa lukea... Ja jos olo on liian likainen, väsynyt ja kiireinen, niin muistakaa: shampoo ja hoitoaine http://rukoushaaste.blogspot.com/2011/08/shampoota-ja-hoitoainetta.html pätevät jälleen ja hetki Jumalan läsnäolossa hoitoaineineen voi pelastaa taas kerran päivän. Ja auttaa ymmärtämään Saarnaajan tavoin:

"Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä." (Saarn.3:12)

Nauttikaa siis jokaisesta päivästä, jonka Isiltä saatte, erityisesti siitä että Isi haluaa tämänkin matkapäivän jakaa kanssanne.

Teidän, Ann

ps. Kirjeistä tuli mieleen että kokeilkaapa joskus kirjoittaa Jumalalle kirje tai vaikkapa runo jos runosuonenne yhtään sattuu olemaan kukkivaista sorttia. Itse olen toistaiseksi tyytynyt rukouspäiväkirjaan mutta joskus sitä voisi kirjoittaa oikein kauniisti koristellun kirjeen. Rakkauskirjeeksi sitä kai voisi kutsua:)

Vapaudesta

Viittasin jo aiemmassa tekstissäni http://rukoushaaste.blogspot.com/2011/08/mun-koti-valayksia-taivaasta-ja-maan.html siihen, miten olemme vapaita kuin taivaan linnut, vapaita lentämään Isin luokse ja vapaita elämään täällä. Nyt ajattelin jakaa tästä hieman enemmän ajatuksia.

Vapaudesta puhutaan nykyisin paljon. Yleisin ajatus lienee se, että kukin on vapaa tekemään mitä itse haluaa. Itse kuitekin epäilen suuresti sitä, että tuo ylipäätään on vapautta - tai jos olisikin niin emme silti olisi vapaita tekemään tuotakaan. Ihminen on omien uskomuksiensa, yhteiskunnan ajatusrakenteiden ja niin, oman syntisyytensä vanki. Kykenemätön tekemään mitä haluaa, koska ei usko pystyvänsä siihen - ja jos pystyykin, niin aina voi pyrkiä parempaan. Kykenemätön tekemään mitä itse haluaa, koska yhteiskunnan mukaan se ei ole hyväksyttävää - tai ainakin jonkun mukaan siinä on jotain vikaa. Kykenemätön tekemään mitään yhteiskunnan hyväksi, koska emme itse ole hyviä. Ainoastaan Jeesus voi tästä kaikesta vapauttaa. Ainoastaan lähellä Jumalaa olemme vapaita elämään sitä elämää jota meidät on tarkoitettu elämään. Sitä parasta elämää, jonka Jumala on jokaiselle henkilökohtaisesti suunnitellut. Vapaita uskomaan, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta.

Maailma tuntuu usein hallitsevan pelon avulla. Tulevaisuus tuntuu epävarmalta, mistä saisi töitä, kaipaamiaan ihmissuhteita, turvaa. Mutta Jumala hallitsee rakkauden avulla. "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon." (1.Joh.4:17-18). Jos vain pystyisimme koko sydämestämme käsittämään, miten paljon Jumala meitä rakastaa ja miten Hän haluaa meille vain parasta. Niin, silloin me kykenisimme elämään pelotta, täysin vapaina. Uskon, että tuon viimeisen täyttymyksen koemme vasta taivaassa. Kuitenkin, jos vietämme aikaa Jumalan kanssa, turvaudumme Häneen päivän kaikissa asioissa, päivän jokaisena hetkenä, voimme kokea pieniä läikähdyksiä sydämessämme tajutessamme, miten hyvä ja rakastava Jumala meillä on. Ymmärtää, miten Jumala on tähänkin asti tehnyt kaiken omaksi parhaaksemme - kuten itse jälleen voimakkaasti tässä yksi päivä tajusin - miksi ei siis tästä eteenpäin? Ja ehkä sitä kautta kykenemme jakamaan tuota rakkautta eteenkin päin, rakastamaan ja kertomaan siitä, miten voimme aina ja kaikessa luottaa vain yhteen, Jumalaan.

Koska tämä niin kutsuttu rakkaus ei olisi mitään ilman: http://www.youtube.com/watch?v=K7iCUJQgh6c

-Ann

Yhteinen miekka

Tänään minuun iski ystävän kanssa puistonpenkillä istuessa ajatus, jonka haluan kanssanne jakaa. Puhuimme elämästä, jaoimme sitä, rohkaisimme, saimme uusia näkökulmia. Ja ajatus, joka jäi minulle kaikkein vahvimmin mieleen, oli se, ettei ihmissuhteissa koskaan ole kysymys siitä, että esimerkiksi ystävystyttyä kaikki eteentuleva olisi pelkästään pumpulista. En usko ollenkaan, että se olisi Jumalan tarkoitus. Totta kai elämän ihmiset antavat elämään paljon iloa mutta maailma ei muutu hetkessä kylmästä ihanteellisen pehmeäksi. Erona on kuitenkin se, ettei tulevaa tarvitse kohdata yksin. Suhteessa Jumalaan on pitkälti samalla lailla, Jumala on aina kanssamme, mutta emme silti kohtaa pelkästään saippuakuplia. Voimme kuitenkin muuttaa kivet saippuakupliksi yhteisen miekan=rakkauden=Jumalan avulla.

Uskon, että Jumala haluaa meidän taistelevan yhdessä rintamassa, yhteisellä miekalla, maailmaa vastaan. Jotta yhä useampi voisi löytää Jumalan. Ja jotta tuo rintama olisi mahdollisimman tiivis, jokaisen pitäisi saada olla mukana omalla persoonallaan, omilla kyvyillään, kaikella sillä, mitä Jumala on häneen asettanut. Tähän meidän pitäisi toisiamme kannustaa, auttaa toisiamme näkemään itsessämme ne kyvyt, kaikki se potentiaali. Sillä rohkaisu, aivan pienikin sana, voi saada sielun auringon paistamaan entistä kirkkaammin, aivan kuten aurinko alkoi juurikin lämmittää puistonpenkkiä entisestään, kun ilmaisimme, miten iloisia sen säteistä olimme.

Joten tartutaan yhteiseen miekkaan, ollaan tässä yhdessä,

Ann

Lähteellä, lähteeltä, lähteelle

Viime aikoina minua on erityisesti koskettanut ajatus siitä, miten meillä on Jeesuksessa kaikki. Hän on loppumaton lähde, joka pulppuaa aina yhtä virkistävänä, hellien meitä keskeytyksettä lempeydellään. Se on jotain niin täysin erilaista verrattuna tähän maailmaan, missä kaikkea pitäisi koko ajan saada lisää ja lisää. Tuntuu, ettei täällä ole mitään koskaan tarpeeksi. Erityiseksi haasteeksi itselleni olen kokenut hyväksynnän, jonka hakeminen tässä maailmassa on niin loputon suo että huhhuhhuijaa. Lopputuloksena on lopultakin vain pettymys, märät ja likaiset vaatteet ja turhautunut olo. Miksei sitä ota oppiakseen?

Miksi tuntuu niin vaikealta oppia, että Jumala on ainoa, joka rakastaa ja tulee aina rakastamaan meitä täysin ehdoitta? Jumala on rakkaus. Yksinkertainen lause, mutta niin vaikea sisäistää. Koska sille ei ole muuta inhimillistä peilauspintaa kuin Jeesus. Kysymys sitten kuuluukin, pitäisikö olla, mutta usein tuntuu siltä että pitäisi. Koska silloin se olisi helpommin tajuttavissa, käsin kosketeltavissa ja tarkasteltavissa. Nyt se on vain suulla maisteltavissa ja korvilla kuultavissa. Ja ennen kaikkea (ja tämä on se tärkein) sydämessä tunnettavissa. Sillä kuten Moulin Rouge minua tänään muistutti: "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return". Ja Jumalan rakkauden voi jokainen tuntea.

Ja koska Jumala rakastaa meitä, haluaa hän meille myös parastaan. Lueskelin eilen Matt.16, jossa Jeesus muistuttaa kaikista ihmeistä joita on tehnyt ruuankin suhteen ja moittii opetuslapsia kun nämä murehtivat siitä ettei ole leipää... niin. Kaikenlaisia puutteita sitä tulee keksittyä itsekin harva se päivä. Mutta eilen sain taas tuon Raamatunkohdan kautta hellän muistutuksen siitä, että pitäisi keskittyä siihen mitä meillä on. Koska meillä on jo kaikki. Pitää vain tulla tarpeeksi usein lähteelle muistutettavaksi, kiittämään ja anomaan että Jumalan tahto tapahtuisi myös tulevina päivinä. Ja ennen kaikkea, kokemaan rakkautta. Sillä:

"Se lähde on rakkautta tulvillaan, se lähde on pohjaton."

Mielin kiitollisin, Ann

Jonkun innostus voi olla sen kutsu!

Oon jo etukäteen tavallistakin enemmän innoissani kirjoittamaan tästä! Nimittäin mulla oli vuos sitten ihan hirvee kriisi siitä, etten tienny mitä mut on tarkotettu tässä maailmassa tekemään. Pohdin, rukoilin, itkin, pohdin, kuulin opetusta, inspiroiduin, pohdin kavereitten kanssa, rukoilin ja niin edelleen.. pitkään ja hartaasti... ja pikku hiljaa on jotain alkanut muotoutuakin päässä. Ja jotain mahdollisuuksiakin avautua. Ja se on musta ihan mielettömän mahtavaa. Että saan olla Jumalan käytössä täällä. (Tekee mieli hyppiä ja pomppia.)

Joten suosittelen oikeesti juttelemaan Jumalan kanssa, käymään kiivaita keskusteluja, inspiroitumaan ja syttymään. Koska se tuntuu ihan mahtavalta. Voi olla että oot Jumalan mielestä just tällä hetkellä oikeella paikalla. Tai sitten voi olla että jotain supereita mahdollisuuksia on ihan sun nenän edessä ja kun avaat vain silmäsi näkemään ja korvasi kuulemaan niin Jumala avaa ne sulle kyllä. Henkilökohtaisesti oon kyllästyny siihen, että maailmassa tuntuu olevan ihan älyttömästi ihmisiä, jotka tekee sellasta mikä ei innosta niitä ollenkaan. Ja se on musta lahjojen haaskausta.

Joten etsi Jumalan tahtoa. Jumala on niin fiiliksissään suunnitellu meijän jokaisen elämän, että hyppii varmasti ilosta aina, kun joku alkaa kysellä oisko Jumalalla sen varalle mitään suunnitelmia (Jumala on siis vähän kuin semmonen superinnokas myyjä joka kysyy miten voi auttaa ja sit se tietää heti mikä kullekin asiakkaalle sopii eikä se ota ees maksua vaan iloitsee vaan kun tullaan uudelleen sen luo).

Sitten viel yks tärkee juttu. Tajusin tässä yks kerta meijän raamiksessa myös taas kerran, ettei sil oo oikeesti mitään väliä, ehdinkö tehä tässä maailmassa kaikkea mitä MINÄ haluaisin ehtiä täällä tekemään, koska pääasia on, että Jumala tekee täällä mun kautta sen mitä haluaa ja ottaa sit luokseen tonne oikeeseen kotiin.

Joten no worries.

Intopinkeenä tästä taas vaihteeksi,

Ann