Tuuli puhaltaa

Tuulen henkäys. Laitan silmät kiinni ja saan tuntea Jumalan kutsun. Vielä en tiedä täysin minne se kuljettaa, mutta olen onnellinen siitä, että tuo tuulen henkäys on tullut virvoittamaan kiireistä elämääni ja kertomaan, että se kyllä kuljettaa minua eteenkin päin. Välillä on luvassa kunnon tuulenpuuskia, vastatuulta, jossa ei millään pääse eteenpäin, mutta vastapainoksi Jumala tuo myös tullessaan kevyitä henkäyksiä, jotka saavat minut rakastamaan elämää. Tuuli on minulle kuin ystävä, joka tervehtii minua ensimmäiseksi ulos astuessani. Tuuli kuljettaa ja saa tempautumaan mukaansa, vaikkei lopullinen päämäärä aina olisikaan näkyvissä. Mutta aina jostain se tulee, aivan varmasti, aivan niin kuin voimme olla varmoja siitä, että Jumalan tuulet puhaltavat koko elämämme ajan.

"Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita" (Joh.3:8)

Jumala on lähettänyt virvoittavia henkäyksiä ystävien muodossa, hetkiä jolloin on vain saanut olla ja ihmetellä, tätä hetkeä ja Jumalan tekoja. Ja samalla Jumala on antanut ajatuksia myös tulevasta. Antanut sydämelle rukouksen siitä, että Jumala voisi jälleen uudistaa, minua ja elämääni, viedä sitä kohti omia suunnitelmiaan. Etten jäisi junnaamaan paikalleni, vaan tanssisin halki tulen ja tuulen Jumalan vietävänä, kohti mahdottomaltakin tuntuvia tehtäviä. Rukoillaan yhdessä suuria ja mahdottomia ja uskotaan Jumalan kykyyn herättää ja uudistaa, viedä halki mitä hurjempien tuulenpuuskien.

Tuulen tuivertamana,

Ann

Yhteyden kaipuu

Elämä on viime aikoina ollut aivan liian kiireistä. Huomaan alistuvani, uupuvani tehtävien töiden alle. Tuntuu kuin palaisin monta vuotta taaksepäin lukioaikaan - mutta silloinhan en edes tuntenut itseäni. Mitä minä eniten inhoan nykyajan yhteiskunnassa, on se, että kaikilla on kiire elää omaa elämäänsä. Ei ole aikaa kuunnella toisia tai edes kuunnella itseä. Olen sielultani täynnä haaveita ja unelmia ja jollei minulla ole aikaa olla välillä itsekseni, en pysty kunnolla ymmärtämään elämän ihanuutta. Mutta toisaalta, jollen näe pitkään aikaan ystäviäni, ajatukseni alkavat helposti kulkea samaa rataa ja lopulta saatan joutua astumaan pessimistisyydenkin poluille. Noina hetkinä tekisi niin mieli mennä jonnekin tapaamaan ihmisiä. Mutta minne suomalaiset menevät silloin kun kaipaavat toisten yhteyttä? Kertokaa, jos tiedätte.

Itse huomaan niin usein kaipuun siihen, että saisin kuulla toisten ajatuksia ja jakaa omia - osasyy kai siihen, miksi kirjoitan tännekin. Rakastan ajatusten vaihtamista. Inspiroitumista puolin ja toisin. Minulla on niin upeita ystäviä; ihailen täydestä sydämestäni heidän rikkasta sielunmaisemaansa, josta aina tarttuu jotain itseenikin. Joku on aivan upea muusikko, haaveilijasielu hänkin, pohtija, elämän syntyjen syvien miettijä. Toinen saa sisäisen minäni loistamaan, rohkaisee aina kun sitä tarvitsen ja näkee toiset niin upeassa valossa, etten käsitä. Eräs taas ottaa huomioon kaikki, kohtelee jokikistä aivan uskomattomalla lempeydellä ja aurinkoisuudella ja kulkee elämäänsä ah niin ihailtavan rennolla asenteella. Yksi taas rakastaa oppimista, elämistä, pieniä hyviä hetkiä kiireen keskellä, kaikkea sitä, millä on oikeasti merkitystä. Joku vain katsoo silmiin, välittää ja ymmärtää, on lohdutuksen sanoja tulvillaan. Monia muitakin on, jotka saavat sydämeni sykkimään ja elämäni sykkimään. Tietäkää, että rakastan teitä suunnattomasti (ei ehkä pitäisi kirjoitta tällaista yliopistolla, jos haluaa välttyä kyynelsilmiltä).

Sitä minä vain. Jos ette te, niin minä ainakin kaipaan elämää, jossa olisi oikeasti aikaa toisille, aikaa läheisille, aikaa välittämiselle. Koska itse olen tajunnut yhä enemmän, että se on se, mikä minut saa jaksamaan päivästä toiseen. Että tietää, että on joku joka välittää ja joku, josta välittää. Ei Jumala ole meitä luonut itseämme varten, vaan toisiamme varten.

Rakastetaan toisiamme,
Ann

Mittatilaustyönä suunniteltu elämä

Palasin juuri äsken Jyväskylän kotiini, ei mitään uutta sinänsä, mutta bussimatka tänne oli ehkä antoisin ikinä! Minulla on aika useinkin taipumuksena ajautua mitä mielenkiintoisempiin keskusteluihin tuntemattomien ihmisten kanssa, raapaista hieman pintaa syvemmältä ja saada nähdä ihmisten sisällä palava liekki. Tänään istuin bussissa erään aikuisopiskelijan vieressä ja sain kuulla niin mielettömistä elämänpoluista niin hänen kuin muidenkin kohdalla, että olen vieläkin aivan täpinöissäni. Toivottavasti pääsette edes lähelle tätä täpinäolotilaa, koska tämä se vasta on elämän makuista elämää! Kanssakeskustelijani ei välttämättä itse tiedostanut Jumalan johdatusta näiden elämänpolkujen takana, mutta itselleni noiden tarinoiden kuuleminen oli jälleen osoitus Jumalan uskomattomasta tavasta johdattaa meidät juuri oikealle paikallemme.

Aikuisopiskelija oli itse ensinnäkin tehnyt aluksi puolikkaan tutkinnon taidealalta ja sitten päätynyt valmistumaan hyvin yleispätevästä sosiaalialan tutkinnosta. Ja kuinka ollakaan, hänen nykyinen työnkuvansa yhdisteli uskomattomalla tavalla noita aiempia tutkintoja molempia! Nyt tuo aikuisopiskelija suorittaa yliopiston puolella lisäopintoja ja häntä tulee työpaikalleen sijaistamaan ihminen, joka, kuvitelkaa: on tehnyt opinnäytetyökseen suunnitelman juuri vastaavanlaisesta työstä, jota tuolla työpaikalla on alettu kyseisen aikuisopiskelijan toimesta käytännössä toteuttaa. Molemmat olivat tästä aivan äimän käkenä, ja minä mietin vain: "This is amazing! This is amazing! God is amazing!" Jumalalle mikään ei todellakaan ole mahdotonta.

Joten sinä, joka tarkastelet tähän asti hajanaiselta näyttävää tutkintoasi (tai työkokemustasi tai elämääsi yleensä); on hyvinkin todennäköistä, että Jumala kutsuu sinua sellaisiin paikkoihin, joissa vaikka vahingossa saat hyödyntää eri aloilta hankkimaasi osaamista ja elämänkokemusta. Jumalan suunnitelmat ovat niin käsittämättömän loppuunsa hiottuja, että kun kulkee rukoillen ja Jumalalta johdatusta pyytäen, niin silloin varsinkin Jumala voi antaa eteesi uskomattomia, kuin juuri sinulle mittatilaustyönä suunniteltuja juttuja. Aivan mieletöntä tämä elämä! Niin suuri seikkailu, niin täynnä yllätyksiä! Älkää siis masentuko, vaikka varpaiden juuressa näyttäisikin synkältä. Kohottakaa sen sijaan katseenne horisonttiin: nättekö, siellä sarastaa jo uusi päivä!

Terveisin elämästä jälleen totaalisesti pakahtunut,
Ann

ps. Jakakaa toki, jos teillä on vastaavia kokemuksia Jumalan mielettömästä johdatuksesta. Tämä pakahtunut sydän janoaa saada kuulla lisää elämänsuolaisia tarinoita!

Parempi kun en sano mitään - vai?

En tiedä tuntuuko teistä joskus siltä, että olisitte paljon onnellisempi, jos saisitte elää vain omien ajatustenne kanssa. Ilman, että jakaisi niitä kenellekään, tai kuuntelisi toisen mielipiteitä asiasta. Minun on pakko myöntää, että minulle niin käy useinkin. Inspiroidun, leijun ja nautin milloin mistäkin ja välillä tuntuu, että toiset katsovat minuun kuin ajatellen, että kukahan hölmö tuokin on. Tietysti, maailmassa on myös monia asioita, jotka saavat minut surulliseksi, laskevat siivet alas niin, että kätkeydyn hetkeksi niiden suojaan ja jään mietiskelemään asioita itsekseni. En jää märehtimään sitä asianlaitaa, jossa nyt ollaan, vaan ennemmin ajatukseni kulkeutuvat sen ympärille, mitä kullekin asialle voisi tehdä. Jos ei mitään muuta, niin ainakin voin rukoilla.

Kaikki nämä ajatusprosessit ovat useimmiten sisäisiä - tosin moni on sanonut minulle, että ajatteluni näkyy kauas ulospäinkin. Välillä mietin, pitäisikö minun sanoa jotain, joskus sanon vaikka sisälläni kipristelee ja mietiskelen, miten toiset suhtautuvat siihen mitä sanon. Tavallaan ajatukseni menettävät puhtautensa silloin, kun sanon ne ääneen, ja tulevat alttiiksi maailman lialle. Mutta toisaalta, mitä järkeä on pitää niitä sisälläänkään? Silloin ne eivät saa mahdollisuutta muokkautua tai muuttaa mitään. Jos kaikki maailman kirjailijat olisivat jättäneet ajatuksensa päähänsä, ei meillä olisi kirjoja, joista inspiroitua ja joihin suhteuttaa ajatuksiamme. Jos kansamme johtajat jättäisivät ilmaisematta mielipiteensä, ei mitään ratkaisuja tultaisi edes yrittäneeksi tai pohtineeksi.

Joten, jos päässänne liikkuu jotain, mikä voisi mielestänne olla jollekulle rakentavaa, niin sanokaa ihmeessä. Jos pohditte jotain ja kaipaatte siihen toista näkökulmaa, niin keskustelkaa jonkun kanssa, mutta pitäkää itsellänne myös oikeus omiin ajatuksiinne - kukaan ei voi käskeä teitä ajattelemaan toisella tavalla. Keskustelkaa myös Jumalan kanssa, pohtikaa ja kuunnelkaa, kritisoikaa jos siltä tuntuu ja antakaa Jumalle mahdollisuus sanoa oma mielipiteensä. Ja jos Jumala todella puhuttelee teitä, niin ottakaa myös aikaa tutkiskella ja mietiskellä sitä, mitä Jumala on mahtanut tarkoittaa. Näin tekivät monet Raamatunkin henkilöt (miettikää vaikka Mariaa, joka odotti Jeesusta). Ehkä Jumala vielä tulee käyttämään noitakin ajatuksia.

Siunattua viikonloppua toivotellen,
Ann

Sydämen tila on tärkein

Tämä syksy on itselläni ollut hyvin kiireinen. Tuntuu, että minun elämässä on mielettömästi huippuja juttuja, mutta niille kaikille ei millään tunnu löytyvän riittävästi aikaa. Ristiriidaksi tämä muodostuu siinä, kun uskon, että Jumala antaa tarkoittamilleen jutuille myös niille tarvittavan ajan. Looginen johtopäätös tästä olisi se, että täytyisi vähentää jostakin ylimääräisestä. Mutta jos olette yhtään sellaisia kuin minä niin päätös siitä, mistä täytyisi vähentää ei ole ollenkaan aina niin helppo. Lisäksi tuntuu, että tänä syksynä minun on täytynyt laittaa jäihin useampia projekteja, jotka alun pitäen - ja edelleen - tuntuvat Jumalan minulle tarkoittamilta. Enkö siis enää tee Jumalan tahtoa, kun en voikaan palvella niissä tehtävissä, jotka oletin Jumalan minulle tarkoittaneen tälle vuodelle?

Rauhaa minulle tuo se, että niihin uusiin asioihin, jotka ovat vieneet aikaa ja tilaa vanhoilta hyviltä, olen rukoillut Jumalalta johdatusta. Olenkin päätynyt ajattelemaan, että tilanteet muuttuvat, ja välillä jotkut unelmat ja kutsumukset saavat olla jonkin aikaa lepotilassa odottamassa vuoroaan. Käytännön toteutukset voivat olla kaikki jo mietittynä, mutta jos hetki ei ole oikea, niin ei ole. Täytyy vain uskoa, että kyllä niiden toteutumiselle vielä löytyy oikea aika ja paikka, jos ne ovat oikeasti Jumalan suunnitelmien mukaisia. Ja jos ne eivät kuulukaan Jumalan minulle suunnittelemiin tehtäviin, niin on hyväkin, että saavat jäädä odottelemaan myös oikeaa henkilöä.

Näistä edellä luetelluista rauhoittavista ajatuksista ei niistäkään joka hetkessä ole avuksi. Välillä minua harmittaa vain suunnattomasti, että ajatukset, joista olin alun perin niin innoissani, eivät heti pääsekään toteutumaan käytännössä. Olen niin helposti innostuva ja inspiroituva ihminen, että minun tekisi mieli panostaa vaikka mihin ja sitten ärsyttää, kun en pystykään tekemään asioita loppuun niin täydellä sydämellä kuin haluaisin. Kuitenkin heräsin eilen miettimään, että niin, Jumala joka tapauksessa näkee sen minun innostuksen, tietää, että haluan tehdä ja panostaa siihen mitä teen. Joku ulkopuolinen voisi katsoa lopputulosta ja sanoa, että eihän tuo saanut mitään aikaiseksi. Mutta Jumala näkeekin sydämeen ja arvostaa sitä - vaikka käytännön puoli vielä odottaisikin vuoroaan.

Olkaa siis rauhassa, Jumala arvostaa suunnattomasti sitä mitä teette ja mitä haluaisitte tehdä - ja kun aika on oikea, antaa Hän keinot suunnitelmiensa toteutumiseen.

Jumalan suunnitelmia ihmetellen,
Ann

Onnen kyyneliä

Aloitin tämän päiväni tiskaamalla ja kuuntelemalla samalla Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen yhteistyöllä valmistamaa Taivas on tie -albumia. Jossain vaiheessa huomasin täysin uppoutuvani laulujen sanoihin (vaikka edelleen käteni työskentelivät tiskaustyön parissa, joka muuten on lempikotityöni, koska on vain niin ihanaa katsella, miten astiat tulevat puhtaiksi omissa käsissä). Laulujen sanojen myötä tempauduin muistojeni suloisiin syövereihin, miettimään ihania hetkiä minulle rakkaiden ihmisten kanssa.

Erityisesti mieleeni tuli mummini, joka muutama vuosi sitten kuoli, mutta jätti jälkeensä niin paljon rakkautta, että sen ajatteleminen nostattaa aina silmiini ilon kyyneleet. Mietin miten täydellistä on, kun ihmisestä jää jäljelle se rakkaus, mitä hän on maan päällä ollessaan levittänyt ympärilleen. Mitään sen parempaa ei täällä voi saada aikaan. Jeesuksestakin jäi jälkipolville muisteltavaksi nimenomaan rakkaus... Kunpa sitä oppisi itsekin rakastamaan. Se on ehkä elämän mittainen oppikoulu, jossa oppimestarina on rakas Jumalamme.

Ymmärsin myös, että kaikkein syvimpien kokemusten äärellä nousevat silmiin kyyneleet. Niin syvimpinä pettymyksen, surun kuin myös onnen ja ilon hetkinä. Silloin tajuaa, että tämä, mitä tässä hetkessä on, on niin merkityksellistä, että siihen ei voi olla reagoimatta myös fyysisesti. Joillekin tämä on ehkä helpompaa kuin toisille, mutta uskon, että sellaisillakin ihmisillä, joilla kyyneleet eivät pääse poskille asti putoamaan, on sisäisiä kyyneliä. Jonain päivänä, turvallisessa ympäristössä, nekin ehkä pääsevät vapaasti virtaamaan.

Annetaan elämän koskettaa,

Ann

Tässä hetkessä

Rukoilimme hetki sitten muutaman läheisen ystäväni kanssa ja oivalsin jälleen yhden ihanimmista puolista rukouksessa: sen, että siinä saa keskittyä juuri siihen hetkeen. Ei tarvitse miettiä, minne pitäisi olla menossa. Ei tarvitse miettiä mitä täytyisi olla tekemässä. Juuri sillä hetkellä Jumala kutsuu olemaan Hänen edessään, kuuntelemassa, mitä Jumalalla on sillä hetkellä asiaa. Itse koin todella vahvasti, että Jumala veti minua siihen hetkeen, keskitti ajatukseni niin, että sain olla kokonaan läsnä siinä hetkessä. Ja voi miten voimaannuttavaa se olikaan!

Muutenkin olen miettinyt sitä, miten hyvä olisi välillä esimerkiksi kävellä yliopistolle, niin että olisi pakotettu ottamaan sen hetken kävelyyn sen sijasta, että hikipäissään pyöräilisi ja olisi juuri ja juuri ajoissa paikalla. Kun kohtaisi ihmisiä, ottaisi sen hetken ihan vain siihen, katsomatta kelloa, niin että vain nauttisi siitä, että saa olla juuri kyseisen ihmisen kanssa, ja antaisi Jumalan näyttää pienen vilauksen siitä, miten Hän näkee kyseisen ihmisen. Ja samalla tavalla, kun kohtaisi Jumalaa, uskoisi siihen, että nyt minun kuuluu olla juuri tässä, ei ole kiirettä minnekään.

Nautitaan tästä hetkestä, nautitaan elämästä ja rukouksen lahjasta,

Ann

Kristallien säihkeessä

Kyseinen kuva on Pariisista Champs-Elyseeltä, jossa taannoin sain ihmetellä koko ajan kaikkea kaunista mikä ympärilläni aukeni. Putiikkeihin tai rakennuksiin ei tarvinnut edes mennä sisälle, kun jo rakennuksen ulkoasu sai esteettisen minäni huokaisemaan onnesta. Näin esimerkiksi kyseisen kristalliputiikin ikkunassa. Kaupan - voiko tuota edes sanoa kaupaksi? - portaatkin taisivat olla kristalleilla koristetut. Kimmellystä kimmellyksen perään. Kimmellystä, joka kaivautui muistini lokeroista esiin, kun aloin miettiä sitä, miten jokainen kristitty heijastaa Jumalan valoa eri lailla.

Meissä kaikissa on jotain sellaista Jumalasta, mitä ei ole kenessäkään toisessa. Itse hämmästyn yhä useammin sitä, miten upeita ihmisiä ympärilläni onkaan: niin viisaita, hehkeitä, Jumalalle uskollisia, palvelualttiita, ymmärtäväisiä ja vaikka mitä vielä. Ihania Jumalan kristalleja, jotka ovat niin lähellä Jumalaa, että saavat Hänen valostaan yhä uutta voimaa heijastaa maailman värejä. Ei siinä voi muuta kuin ihailla Jumalan kädenjälkeä.

Meidät kaikki on kutsuttu tuota valoa hehkumaan kaikkina spektrin eri värisävyinä, aivan kuten kuvan putiikissa. Kenties joku kadulla kulkija jää ihmettelemään, miten kaunista säihkettä Jumalan näyteikkunasta kumpuaa... ja ehkä uskaltautuu monen ihmettelykerran jälkeen lähemmäksi tarkastelemaan ja kyselemään... Lähellä Jumalaa voimme parhaiten heijastaa myös Hänen valoaan. Usein sitä tulee mietittyä, kuinka toivoisikaan voivansa olla yhä enemmän Jumalan mielen mukainen... Pitäisi kuunnella Jumalaa enemmän, haaste, jonka heitän yhtä paljon itselleni kuin teillekin.

Ihailkaamme toinen toisemme hehkua ja Jumalan loistoa, mikä tänäänkin niin voimakkaasti välittyi luonnon kauniista valonäytöksestä auringon paistaessa kirpeässä syyssäässä.

Kyllä on meillä mahtava Luoja (joka antaa työntäyteisen viikon jälkeen myös levätä. Muistakaa se!)

Hehkuvaa viikonloppua,

toivottelee Ann

Rakkautta ja rajoja

Viime aikoina olen ollut pakotettu miettimään omia rajojani tekemisten ja asioihin panostamisen suhteen, koska asioita olisi muuten aivan liikaa. Uskon, että tämä on tänä päivänä ongelma useankin kohdalla: ulkopuolelta harvoin asetetaan rajoja minkään suhteen (saat ajatella miten ajattelet, käydä kaupassa melkein mihin kellon aikaan tahansa ja opiskella kotikoneella vaikka koko yön jos siltä tuntuu). Välillä tuntuu, että olisi helpompaa siirtyä aikaan, jolloin elettiin tässä hetkessä ja tietyille asioille ei vain voinut mitään.

Halusimme tai ei, niin elämme tällä aikakaudella ja yksi suurimpia haasteita minun mielestäni nykypäivänä on se, että päättää oikeasti itse miten haluaa tämän elämän elää kuuntelematta sitä, mitä yhteiskunta vaatii. Itselleni on ollut viime aikoina vaikeuksia tuohon haasteeseen tarttumisessa, mutta nyt tuntuu, että alan pikku hiljaa saada taas otteen siitä. Olen nimittäin päättänyt valita päivästäni tiettyjä aikoja sille, että rukoilen, yhdessä tai yksin. Ja olen huomannut, että tämä oikeasti toimii: kun olen ollut kohtaamassa Jumalaa yksin tai yhdessä, jaksan jälleen kohdata arjen haasteita ja mikä tärkeintä, toisia ihmisiä.

Uskon, että Jumala haluaa myös asettaa meille terveitä rajoja ja opettaa meitä asettamaan sellaisia itsellemme. Mutta ennen kaikkea, Jumala haluaa antaa meille käsittämättömän valovoimaista rakkauttaan, josta käsin jaksamme taas rakastaa. Kehotankin siis juurikin sinua, etsimään päivästäsi hetkiä, jotka voisit käyttää rukoilemiseen, hetkiä, jolloin sinun ei edes kuuluisi olla tekemässä mitään muuta. Itse tykästyin aikoinani aamuhetkiin Jumalan kanssa, mutta elämä on tällä hetkellä sen verta hektistä, että nuo hetket löytyvät paremmin keskeltä päivää. Etsi sinä oma hetkesi. Sillä ylipäätään asioiden keskittäminen tiettyyn hetkeen on yllättävän voimaannuttavaa elämän vaatimusten ristipaineessa. Miten ihanaa on saada keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan, ja erityisesti, miten ihanaa on keskittyä johonkin niin suurenmoiseen asiaan kuin rukoilemiseen.

Unelmaisia hetkiä ja niiden aiheuttamia tähtikirkkaita silmiä toivotellen,

Ann

Olen tässä

Väsymys, taakka,

velvollisuuden tunto,

ilo piiloutunut, kätkeytynyt

Hetki rukousta, pysähdyn,

elämä on tässä,

Jumala on tässä.

Olen vain, matkaan eteenpäin,

opiskelen, viestittelen,

olen tässä, en jaksa muuta.

En jaksa olla ihana,

iloinen päivän piristys,

kypsä ajattelija, viisaskaan.

Nyt olen vain,

kuulen: ole vain.

Sinä riität, juuri näin.

Joku toinen kantaa. Nyt.

Sinä?

Saat olla vain.

-Ann

Ollaan yhdessä keskeneräisiä - ja siten täydellisiä

Tällä hetkellä minun pitäisi olla lukemassa tenttikirjaa mutta kun ajatukset alkoivat niin vallan mahdottomasti vilistä muualle ja saivat pari eksyksissä ollutta ajatuksenpalaa loksahtamaan paikalleen niin en millään voinut vastustaa kiusausta tulla jakamaan tätä ajatusleikkiä teidänkin kanssa:)

Opiskelen eräänä sivuaineenani draamakasvatusta, jonka yksi päätermeistä on keskeneräisyyden estetiikka. En ole vielä täysin perehtynyt kyseiseen käsitteeseen tieteellisesti, mutta uskon sen liittyvän siihen, että draamassa, kuten yleensä elämässä, on vain tyydyttävä siihen, että asiat jäävät hieman puolitiehen, ettei lopulliseen, täydellisyyttä hipovaan lopputulokseen päästä, mutta että se ei olekaan se olennaisin seikka. Olennaisinta on, että siinä tekemisen lomassa ymmärretään jotain olennaista elämästä. Se tekee tuosta kokemuksesta mieltäylentävän, vaikka ulkopuoliset olisivatkin lopputuloksesta mitä mieltä tahansa.

Aloin miettiä tätä Kristityn kontekstissa, sitä, miten Jumala on varmaankin ihan tarkoituksella luonut meidät yksilöinä keskeneräisiksi. Mutta yhdessä, Kristuksen ruumiina, voimme tavoittaa jotain siitä täydellisyydestä, jonka Jumala alun perin on luonut. Voimme laittaa kukin omat taitomme peliin ja ihmetellä, miten yhdessä tehdystä syntyy enemmän kuin siitä, mitä olisimme erillämme saaneet aikaan. Ehkei tuokaan lopputulos ole ulkopuolisen silmissä täydellinen, mutta siinä on jotain sellaista inhimillistä säröä ja yhdessä tekemisen riemua, mikä saa katsojankin hyvälle mielelle ja oivallusten äärelle.

Uskon, että tähän Jumala on pyrkinyt luomalla meistä epätäydellisiä, keskeneräisiä; pyrkinyt siihen, että ymmärtäisimme, että meidän ei kuuluu elää toisistamme riippumattomasti vaan toisistamme riippuen ja toisillemme voimaa antaen. Mieleeni tuli savimaljakko, eri paloista koostuva, säröjä täynnä oleva, mutta silti niin kaunis, niin uskomattoman kaunis. Sen voima ei tule tästä maailmasta, älytöntä täydellisyyttä tavoittelevasta sellaisesta, vaan siitä, että Jumalan voima kohtaa inhimillisyyden - ja muodostaa särkyneestä täydellisen. Ei tämän maailman mukaan täydellisen vaan taivaallisella tavalla täydellisen...

"Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa." (Ef.4:13-16)

Näihin mielikuviin itseni ja teidät jättäen,

Ann