Luotathan?

Olen viime päivinä haikeana ajatellut ensi syksyä ja kaikkea uutta mitä se tuo mukanaan. Miettinyt, uskallanko sittenkään luopua kaikesta tutusta ja turvallisesta ja lentää kohti tuntematonta. Se mikä ulkopuolisista näyttää jännittävältä seikkailulta voi omassa sisimmässä tuntua niin kovin pelottavalta ja ahdistavaltakin, ettei sitä halua edes ajatella. Tänä aamuna päätin istua hetken Jumalani sylissä ja levätä siinä hetken, kuunnella mitä hänellä oli minulle sanottavaa. Silmäni suljettuani kuulin hänen valloittavan rohkaisevat sanansa, jotka vihdoin toivat sisimpääni sitä rauhaa, mitä olen niin valtavasti kaivannut.

Jumala muistutti minua siitä, että hän on minun kanssani aivan jokaisessa hetkessä. Kehotti luottamaan hänen suuruuteensa. Ja uskomaan. "Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa" (Hepr.11:8). Ja miten suuresti Jumala siunasikaan heitä, jotka häneen uskoivat.

Niin, ehkä minäkin uskallan juosta Jumalan silmien alla kohti minua kutsuvia niittyjä. Tanssahdella siellä hetken tietäen, että voin aina palata takaisin Isäni syliin ja antaa hänen kantaa minua, kun en itse enää jaksa. Tietäen, että koska vain on oikea aika rukoilla.

- Ann -

Ps. Ehkä ps.139 ja jes.40 auttavat sinuakin.

Kunpa voisit opettaa minua oikein rakastamaan.

Voiko ihminen rakastaa liikaa? Tämän kysymyksen äärelle päädyin lukiessani Runotyttö-kirjan sivuja, ajatuksia siitä, miten rakkaus voi joskus tukahduttaa ja katkeroittaa. Miten usein toivon itsekin, että saisin pitää rakastamani ihmiset mahdollisimman lähellä minua. Mutta samalla tiedostan, etten voi. Se olisi liian vaarallista, koska en osaisi rakastaa oikein. Ainoastaan Jumala kykenee rakastamaan meitä niin, että se tekee meidät täydellisen vapaiksi. Vapaiksi rakastamaan muita ympärillämme olevia.

Ajatukseni kietoutuivat yhteen toisen viime aikoina minua mietityttäneen teeman kanssa. Itsekkyys. Se, miten meissä kaikissa on jo syntymästämme lähtien myös pahaa. Tuo sama itsekkyys johtaa myös usein rakastamaan, siinä merkityksessä kuin me kykenemme rakkauden ymmärtämään. Haluan rakastaa perhettäni ja ystäviäni, koska saan heiltä niin paljon, että haluan antaa heille myös takaisin. Samalla tiedän kuitenkin turhautuvani, jos tuo minun rakkautena pitämäni ei palaakaan kaiunomaisena takaisin. Luulen, että tämä ei ole sitä, mitä Jumala rakkaudella tarkoitti.

"Rakkaus ei etsi omaa etuaan". Niin, vain Jumala kykenee rakastamaan noin. Tänä aamuna rukoilen, että hän voisi opettaa minulle siitä edes pikkiriikkisen. Että Jeesus minussa voisi saada aikaan rakkauden tekoja, joita en edes itse näkisi.

Rakkaushan on helppoa,
niin silloin ajattelen.
Ilolla pyöräilen kotiin,
nauru ympäröi meitä kaikuineen.
Kohta jo kuitenkin ymmärrän,
sen rakkauden vaikeuden.
En ollut soittanut,
en osoittanut, että välitän.

Miksen osaa rakastaa oikein,
miksi minä vain satutan.

Mieleeni nousee kuva Sinusta,
Sinusta joka yksin osaat rakastaa.
Annoit mitä rakastit,
minun tähteni,
vaikket mitään saanut takaisin.
Ja mitä minä teen,
katson muualle, häpeän,
en osaa viedä rakkauttasi eteenpäin.

Kunpa voisit minua opettaa,
oikein rakastamaan.

Silloin ei olisi kahleita,
toisen ei pitäisi olla tässä.
Riittää vain kun tietäisin,
että hän on onnellinen.
Että rakkaus vie rakkautta eteenpäin,
kutsuu piiriinsä yhä vain lisää.
Tiedät, etten tähän kuitenkaan pysty,
muistutat, että rakkautesi on lahjaa yhä vain.

Opeta minut Sinua kiittämään,
armosta kaiken voittavasta.

- Ann -