Ruusutkin heräävät horroksestaan

"God opens million of flowers without forcing the buds. It reminds us to not force anything, for things happen in the right time.". Lukiessani tätä sitaattia täyttyi mieleni aatoksista, jotka jo hetken olivat mielessäni kuljeskelleet. Mietteitäni siitä, miten Jumala tekee meissä koko ajan työtään, valmistaen meitä tulevaa varten, niin että sinä päivänä, kun hetki koittaa, olemme valmiit - ehkä emme täysin, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Miten kaunis ruusukin on jo nupullaan! Niin herkkä ja suloisen suippopäinen, auringonvalossa keimaileva sulotar. Aivan kuin se katselisi sitä ihastelevia ihmisiä sanoen: odotapa vain, kun terälehteni aukeavat täyteen loistoonsa - silloin sinulla vasta onkin syytä ihastella! Ja niin Jumala koskettaakin lempeästi kädellään tuota ruusuystäväämme ja saa sen näyttämään meille koko komeutensa. Miten sen tuoksukin voi olla noin huumaava! Ja mikä värien syvyys, aivan kuin uppoaisin syvälle sen uumeniin.

Mutta tuokin ruusu sai ensin nauttia päivistään pienenä ruusunnuppuna, ja voi, miten ihastuttavana sellaisena. Itse olen miettinyt sitä, miten jo yhdenkin vuoden kuluessa ajatukset ja unelmat muuttuvat. Viime keväänä sain nauttia täysin siemauksin opiskelijaelämästäni ja kaikista uusista tehtävistä, joissa sain lahjoillani palvella, pienenä nuppuna Jumalan suomassa valossa paistatella. En olisi voinutkaan kuvitella muuttavani rakkaasta unelmieni kaupungista mihinkään ennen opintojeni päättymistä. Mutta nyt minulla on aivan sellainen tunne, että tuuli pian irrottaa minut täältä ja lennättää kuin hennon terälehden jonnekin toisaalle sulostuttamaan uusia seutuja.

Varma en voi olla - voihan olla, että tuuli muuttaa suuntaansa tai tulee jälleen aivan tyyntä. Mutta silti hymyilen lumipeittoni alla ajatellessani, että nyt olisin valmis lentämään, jos Jumala niin suunnitelmissaan olisi päättänyt. Pian tulee kevät ja saan nousta horroksestani kumartamaan Jumalaani yhdessä muun luomakunnan kanssa. Hehkua kevään väriloistossa kesän lämpöisiin hetkiin valmistautuen. Odottaessani syksyä, joka aivan varmasti tuo tullessaan jälleen jotain uutta. Ja jos päätyisinkin jonnekin toisaalle, vaikka vain joksikin aikaa, iloitsisin ajatellessani, miten Jumala tähänkin minua valmisti.

En olisi pakotettu, vaan sydänjuuriani myöten valmis lentämään, sinne minne Luojani minut halajaa. Onhan sydämeni syvin toive, aivan kuin kallioon isketty, että vielä saisin aueta täyteen kukoistukseeni ja täysin Jumalalleni elää. Ruusuna josta Hänkin voisi iloita, ruusuna, joka Hänen tuoksuansa voisi terälehtien syvyyksistä kaikkialle levittää. Kyynelvirrat, kuin kauniit kastepisarat terälehden pinnalla, nekin vain kuvastaisivat kiitostani, muitoja hetkistä ihanista niistä, jotka sain tässä kaupungissa viettää. Helmien lailla ne putoaisivat, ken millekin tielle, kukin aivan yhtä ainutlaatuisena. Samalla soisi mielessäni harras toive, että vielä tänne palaisin, nuo simpukankuoret avaisin. Saisin nähdä, miten aika vain entisestään, olisi saanut helmiäni kaunistaa.

Ken tietää, ehkä tuuli saa vielä sinutkin toisaalle kuljettaa, kunhan muistat, ettei Jumala koskaan ketään pakota.

- Ann

Kyllä Isi näkee

Syksy vaihossa ulkomailla, kaikki siellä koettu ja nähty, niin erilainen elämä ja sitten paluu Suomeen, paikasta toiseen meno, muutto uuteen asuntoon, opintojen jatkuminen tiukalla tahilla vaatimusten vyöryessä päälle hyökyaallon lailla on tehny alkaneesta vuuesta varsin sekametelisopan. Välillä tuntuu kuin mistään ei sais otetta ja vain yrittää riittää ja venyä joka suuntaan, kuitenki kokien ettei riitä. On toki ihanaa olla kotoisassa Suomessa ja nähhä kaikki rakkaita. Silti jostain kumman syystä kaikki tuttu tuntuu välillä ouolta. Tän kaiken keskellä on olo ollu varsin väsyny ja itkunenki. Kaipais rauhaa ja aikaa vaan olla, mikä välillä tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa. Rukoilu ja Raamatun luku on tuntunu ajoin niin kuivalta eikä aina oo osannu muuta ku huokasta parhaan ystäväni, Jeesuksen puoleen.

Tää kaikki harteitani painaen istahhin reilu viikko sitten vapiksen messussa penkkiin. Laulujen alkaessa soia myös kyyneleet alko virrata poskia pitkin. Tuntu, että kaikki vaan purkautu siinä. Toisaalta tuntu hyvälle olla siinä itekseen ja vuodattaa Isälle kaikki mitä sydämellä oli. Toisaalta taas kaipasin välittävää ihmistä, tuttua, joka ois ottanu ees olkapäästä kiinni. En tuntenu siellä juurikaan ketään, joten aattelin lohdutuksen tällä kertaa olevan Isän sanattomassa, mutta silti niin virkistävässä läsnäolossa. Aattelin myös, että oispa ihana rukoilla jonkun kanssa, mutta messun loputtua pitäs pikimmiten palata opiskelutehtävien pariin, vaikka rukouspalvelu ois ollu mahollinen.

Kesken kaiken ystävä vuosien takaa, istahti taaksein ja hiljasen tervehyksen lisäks hän kevyesti kosketti mun olkapäätä. Siinä pienessä eleessä oli niin paljon. Lohdutuksen lisäks se oli rukousvastaus, jota en ollu varsinaisesti ees rukoillu. Messun jälkeen hieman juteltuamme ystäväni kysy voisko hän rukoilla mun puolesta. Kyllä kiitos! Rukoillessaan hän sai varsin lohdullisen näyn: oli kesäinen kukkaniitty, täynnä kukkia ja hiekkatiellä sen vieressä Jumala ikään kuin pyöräili. Yhtäkkiä hän jarrutti ja jäi ihastelemaan yhtä pientä kukkaa, minua. Jokainen Hänen luomansa pieni kukka lukuisten joukossa, minäkin, on Hänelle erityinen ja Hänellä on aikaa vain olla ja ihastella.

Kaikki tuon ystävän kohtaamisessa ja koko messussa oli kuin voidetta haavoille. Kaikki tapahtu juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Taivaan Isä näki ja lohdutti (taas) juuri silloin ja sillä tavalla kuin sitä tarvihin. Lähin sieltä sydän paljon kevyempänä ja ihmetellen, kuinka Jumala onkaan hyvä! Sai taas todeta, että kaiken vuodattaminen Hänelle kannataa! Ja mikä on ihmeellistä, Hän haluaa käyttää ja käyttääkin meitä ihan tavantallukoita, olemaan apuna ja valona toinen toisillemme! Voi kuinka paljon pienikin teko voi merkitä. Joku onkin joskus sanonu, että me Jeesukseen turvaavat ollaan ikään kuin hänen ihonaan täällä maailmassa toinen toisillemme. Voimme rakastaa toinen toistamme hänen rakkauellaan, jolla hän on ensin rakastanu meitä, näin auttaen ja lohduttaen toisiamme. Se on suurta ja ihmeellistä. Me jokainen olemme tärkeitä! Me jokainen voimme olle rukousvastauksia, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Rakastakaamme siis toinen toisiamme pienin(kin) teoin :)

"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." Sef.3:17

Sinua siunaten; Katjush

Jumalan kasvot, isän ja äidinkin

Jo pitkään minua on mieleni syvyyksissä ilahduttanut aivan erityisesti Jumalan suhtautuminen meihin pieniin ihmisiin. Se, miten Hän todella rakastaa meitä kuin omia lapsiaan. Nämä aatokset ovat vieneet minut pohtimaan Jumalan isällistä ja äidillistä puolta. Joululomalla kaksi elokuvaa saivat minun sydämeni sulatettua aivan täysin, juurikin sillä, miten nuo elokuvat näyttivät minulle pienen välähdyksen Jumalan isällisyydestä ja äidillisyydestä.

Toinen näistä elokuvista oli Leijonakuningas, jossa kaksi kohtausta pysäytti minut erityisesti. Ensimmäinen oli se, jossa Simba oli paennut Nalan kanssa valtakunnan väärälle puolen ja saattoi lopulta heidät molemmat vaaraan. Mufasa ennätti onneksi paikalle ja pelasti poikansa, mutta samalla hän lempeästi ojensi poikaansa: "Simba, I'm very disappointed in you - - You could have been killed! You deliberately disobeyed me!". Toisessa kohtauksessa hän ilmestyi varjona taivaalle: "You have forgotten who you are and so have forgotten me. Look inside yourself, Simba. You are more than what you have become. You must take your place in the Circle of Life."

Nämä kohtaukset saivat minut ajattelemaan sitä isällistä huolehtivaisuutta, mikä Jumalalla on poikiaan ja tyttäriään kohtaan; Hän välittää meistä niin paljon, että haluaa ojentaa meitä, jotta pysyisimme sillä tiellä, mikä vie Hänen luoksensa taivaalliseen valtakuntaan. Tämä elämä, jonka me täällä maan päällä elämme, ei ole Jumalalle lainkaan merkityksetöntä, ja sitä varten Hän on antanut meille Sanansa, jotta pitäisimme sitä ohjenuoranamme sekä Henkensä, jotta voisi olla aina meidän luonamme, niin kuin on luvannut. Hän haluaa, että me otamme paikkamme Hänen tyttärinään ja poikinaan, Hänen valonaan täällä maailmassa; että etsimme sitä paikkaa, jolle Hän on meidät luonut. Ja koko ajan Hän itse on meidän kanssamme ja Hänen avullaan kykenemme mihin tahansa mitä Hän ikinä haluaakaan meidän tekevän.

Jumalan äidillistä puolta minut puolestaan sai pohtimaan elokuva Pikku naisia, se miten kauniisti Marchin perheen äiti puhui tyttärilleen; Megille: "I only care what you think of yourself. If you feel your value lies in being merely decorative, I fear that some day you might find yourself believing that's all that you really are. Time erodes all such beauty but what it cannot diminish is the wonderful workings of your mind. Your humour, your kindness and your moral courage. Those are the things I cherish so in you."; ja Jolle: "Oh, Jo. Jo, you have so many extraordinary gifts; how can you expect to lead an ordinary life? You're ready to go out and - and find a good use for your talent. Tho' I don't know what I shall do without my Jo. Go, and embrace your liberty. And see what wonderful things come of it."

Näin kauniisti, ja vielä kauniimmin Jumala ajattelee meistä kaikista lapsistaan! Uskon, että meissä kaikissa on jotain ainutlaatuista, jota Jumala aivan erityisesti haluaa vaalia. Noita tarkkaakin tarkempaan luotuja ykstyiskohtia, jotka tekevät minusta minut ja sinusta sinut. Kun joskus ja useamminkin tuskastumme itseemme, Jumala haluaa näyttää meille sen, mitä hän meissä aivan erityisesti rakastaa. Hän haluaa puhua meille, kuvata lempeääkin lempeämmin sanakääntein sitä suloisuutta, jonka näkee meissä. Rohkaista meitä käyttämään tuota ainoaa laatuaan olevaa ihanuutta, jonka hän meihin itse kuhunkin on luonut. Kuuntele, anna Jumalan valloittaa sinutkin hellyydellään ja hyvyydellään.

Miten paljon Jumala meitä rakastaakaan!

Terveisin juurikin tästä lumoutunut, Ann