"Kesän tuoksu, tunnelma sen,
niistä mä nautin ja riemuitsen.
Pääskysen lento, humina tuulen,
käenkin jossain kukkuvan kuulen.
Vehreät pellot, huojuva heinä,
järven pinnalla auringon säteitä.
Sinut tahdon kesä haistaa ja maistaa,
iholla tuntea, nurmella tanssia!
Miten kaunista tämä kaikki onkaan,
yksin sen Herra, kaiken sait aikaan.
Köyhäkin voi rikas olla.
Tahdonkin Sinulle kiitoksen lausua,
Olet niin mahtava, Isä rakas Taivainen." <3
Nautitaan Luojan luomista pienistäkin iloista ja ihmeistä, eikä pietä mitään itestään selvyytenä!
~Katjush
sunnuntai 5. elokuuta 2012
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Kun on valittava rohkeus
Elämän tärkeimpiin asioihin liittyy aina pelkoa. Pelkoa siitä, että asettaa itsensä haavoittuvaksi. Paljaaksi, näkyväksi. Kurkotan, jotta voisin yltää unelmaani. Ja samalla pelkään putoavani, koska tiedän, miten paljon satuttaisi myöntää, etten pystynytkään siihen. Haluan olla sitä mitä olen ihmisten edessä. Jälleen pelkään. Olen altis ihmisten hyväksymättömyydelle, halveksiville ilmeille ja riipaiseville sanoille. Pelkään myöntää erehtyneeni. Koska jälleen joudun nöyrtyen myöntämään, ettei kukaan muu voi olla täydellinen kuin Jeesus. Pelkään päästää ihmisen lähelleni, koska tiedän, miten yksi hetki voi särkeä kaiken. Pelkään lentää kohti tuntematonta, koska silloin en voi muuta kuin luottaa Jumalaan. Ja kuitenkaan en voi jäädä pelon kahlehtimaksi. Koska muuten en voisi ollenkaan elää.
"Courage is not the absence of fear, but rather the judgment that something else is more important than fear." Ambrose Redmoonin sanoja, jotka palaavat silloin tällöin mieleeni. Minun ei tarvitse esittää olevani rohkea. Saan kertoa Jumalalle, että minua pelottaa. Joskus niin paljon, että sydäntä särkee ja kyynelet sokaisevat silmäni. Tiedän kuitenkin, että se mitä pelkään on aivan liian tärkeää. Unelmoimani päämäärä palaisi mieleeni yhä uudelleen, ellen yrittäisi, antaisi sille mahdollisuutta. Jos en olisi oma itseni, en olisi mitään, tyhjää vain. Jos en myöntäisi olevani epätäydellinen, ei olisi mitään syytä uskoa. En myöntäisi tarvitsevani sitä, mitä ilman en voi elää. Jeesusta, tietä Luojani luo. Jos rakentaisin muurit ympärilleni, en koskaan voisi kokea, miten kaunista on kohdata ja tulla kohdatuksi sydämellä.
Ja niin, jos en astuisi tuntemattomaan, en koskaan voisi kokea sitä, että Jumala pitää kaikesta huolen. Minun on valittava rohkeus.
- Ann -
"Courage is not the absence of fear, but rather the judgment that something else is more important than fear." Ambrose Redmoonin sanoja, jotka palaavat silloin tällöin mieleeni. Minun ei tarvitse esittää olevani rohkea. Saan kertoa Jumalalle, että minua pelottaa. Joskus niin paljon, että sydäntä särkee ja kyynelet sokaisevat silmäni. Tiedän kuitenkin, että se mitä pelkään on aivan liian tärkeää. Unelmoimani päämäärä palaisi mieleeni yhä uudelleen, ellen yrittäisi, antaisi sille mahdollisuutta. Jos en olisi oma itseni, en olisi mitään, tyhjää vain. Jos en myöntäisi olevani epätäydellinen, ei olisi mitään syytä uskoa. En myöntäisi tarvitsevani sitä, mitä ilman en voi elää. Jeesusta, tietä Luojani luo. Jos rakentaisin muurit ympärilleni, en koskaan voisi kokea, miten kaunista on kohdata ja tulla kohdatuksi sydämellä.
Ja niin, jos en astuisi tuntemattomaan, en koskaan voisi kokea sitä, että Jumala pitää kaikesta huolen. Minun on valittava rohkeus.
- Ann -
torstai 21. kesäkuuta 2012
Luotathan?
Olen viime päivinä haikeana ajatellut ensi syksyä ja kaikkea uutta mitä se tuo mukanaan. Miettinyt, uskallanko sittenkään luopua kaikesta tutusta ja turvallisesta ja lentää kohti tuntematonta. Se mikä ulkopuolisista näyttää jännittävältä seikkailulta voi omassa sisimmässä tuntua niin kovin pelottavalta ja ahdistavaltakin, ettei sitä halua edes ajatella. Tänä aamuna päätin istua hetken Jumalani sylissä ja levätä siinä hetken, kuunnella mitä hänellä oli minulle sanottavaa. Silmäni suljettuani kuulin hänen valloittavan rohkaisevat sanansa, jotka vihdoin toivat sisimpääni sitä rauhaa, mitä olen niin valtavasti kaivannut.
Jumala muistutti minua siitä, että hän on minun kanssani aivan jokaisessa hetkessä. Kehotti luottamaan hänen suuruuteensa. Ja uskomaan. "Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa" (Hepr.11:8). Ja miten suuresti Jumala siunasikaan heitä, jotka häneen uskoivat.
Niin, ehkä minäkin uskallan juosta Jumalan silmien alla kohti minua kutsuvia niittyjä. Tanssahdella siellä hetken tietäen, että voin aina palata takaisin Isäni syliin ja antaa hänen kantaa minua, kun en itse enää jaksa. Tietäen, että koska vain on oikea aika rukoilla.
- Ann -
Ps. Ehkä ps.139 ja jes.40 auttavat sinuakin.
Jumala muistutti minua siitä, että hän on minun kanssani aivan jokaisessa hetkessä. Kehotti luottamaan hänen suuruuteensa. Ja uskomaan. "Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa" (Hepr.11:8). Ja miten suuresti Jumala siunasikaan heitä, jotka häneen uskoivat.
Niin, ehkä minäkin uskallan juosta Jumalan silmien alla kohti minua kutsuvia niittyjä. Tanssahdella siellä hetken tietäen, että voin aina palata takaisin Isäni syliin ja antaa hänen kantaa minua, kun en itse enää jaksa. Tietäen, että koska vain on oikea aika rukoilla.
- Ann -
Ps. Ehkä ps.139 ja jes.40 auttavat sinuakin.
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Kunpa voisit opettaa minua oikein rakastamaan.
Voiko ihminen rakastaa liikaa? Tämän kysymyksen äärelle päädyin lukiessani Runotyttö-kirjan sivuja, ajatuksia siitä, miten rakkaus voi joskus tukahduttaa ja katkeroittaa. Miten usein toivon itsekin, että saisin pitää rakastamani ihmiset mahdollisimman lähellä minua. Mutta samalla tiedostan, etten voi. Se olisi liian vaarallista, koska en osaisi rakastaa oikein. Ainoastaan Jumala kykenee rakastamaan meitä niin, että se tekee meidät täydellisen vapaiksi. Vapaiksi rakastamaan muita ympärillämme olevia.
Ajatukseni kietoutuivat yhteen toisen viime aikoina minua mietityttäneen teeman kanssa. Itsekkyys. Se, miten meissä kaikissa on jo syntymästämme lähtien myös pahaa. Tuo sama itsekkyys johtaa myös usein rakastamaan, siinä merkityksessä kuin me kykenemme rakkauden ymmärtämään. Haluan rakastaa perhettäni ja ystäviäni, koska saan heiltä niin paljon, että haluan antaa heille myös takaisin. Samalla tiedän kuitenkin turhautuvani, jos tuo minun rakkautena pitämäni ei palaakaan kaiunomaisena takaisin. Luulen, että tämä ei ole sitä, mitä Jumala rakkaudella tarkoitti.
"Rakkaus ei etsi omaa etuaan". Niin, vain Jumala kykenee rakastamaan noin. Tänä aamuna rukoilen, että hän voisi opettaa minulle siitä edes pikkiriikkisen. Että Jeesus minussa voisi saada aikaan rakkauden tekoja, joita en edes itse näkisi.
Rakkaushan on helppoa,
niin silloin ajattelen.
Ilolla pyöräilen kotiin,
nauru ympäröi meitä kaikuineen.
Kohta jo kuitenkin ymmärrän,
sen rakkauden vaikeuden.
En ollut soittanut,
en osoittanut, että välitän.
Miksen osaa rakastaa oikein,
miksi minä vain satutan.
Mieleeni nousee kuva Sinusta,
Sinusta joka yksin osaat rakastaa.
Annoit mitä rakastit,
minun tähteni,
vaikket mitään saanut takaisin.
Ja mitä minä teen,
katson muualle, häpeän,
en osaa viedä rakkauttasi eteenpäin.
Kunpa voisit minua opettaa,
oikein rakastamaan.
Silloin ei olisi kahleita,
toisen ei pitäisi olla tässä.
Riittää vain kun tietäisin,
että hän on onnellinen.
Että rakkaus vie rakkautta eteenpäin,
kutsuu piiriinsä yhä vain lisää.
Tiedät, etten tähän kuitenkaan pysty,
muistutat, että rakkautesi on lahjaa yhä vain.
Opeta minut Sinua kiittämään,
armosta kaiken voittavasta.
- Ann -
Ajatukseni kietoutuivat yhteen toisen viime aikoina minua mietityttäneen teeman kanssa. Itsekkyys. Se, miten meissä kaikissa on jo syntymästämme lähtien myös pahaa. Tuo sama itsekkyys johtaa myös usein rakastamaan, siinä merkityksessä kuin me kykenemme rakkauden ymmärtämään. Haluan rakastaa perhettäni ja ystäviäni, koska saan heiltä niin paljon, että haluan antaa heille myös takaisin. Samalla tiedän kuitenkin turhautuvani, jos tuo minun rakkautena pitämäni ei palaakaan kaiunomaisena takaisin. Luulen, että tämä ei ole sitä, mitä Jumala rakkaudella tarkoitti.
"Rakkaus ei etsi omaa etuaan". Niin, vain Jumala kykenee rakastamaan noin. Tänä aamuna rukoilen, että hän voisi opettaa minulle siitä edes pikkiriikkisen. Että Jeesus minussa voisi saada aikaan rakkauden tekoja, joita en edes itse näkisi.
Rakkaushan on helppoa,
niin silloin ajattelen.
Ilolla pyöräilen kotiin,
nauru ympäröi meitä kaikuineen.
Kohta jo kuitenkin ymmärrän,
sen rakkauden vaikeuden.
En ollut soittanut,
en osoittanut, että välitän.
Miksen osaa rakastaa oikein,
miksi minä vain satutan.
Mieleeni nousee kuva Sinusta,
Sinusta joka yksin osaat rakastaa.
Annoit mitä rakastit,
minun tähteni,
vaikket mitään saanut takaisin.
Ja mitä minä teen,
katson muualle, häpeän,
en osaa viedä rakkauttasi eteenpäin.
Kunpa voisit minua opettaa,
oikein rakastamaan.
Silloin ei olisi kahleita,
toisen ei pitäisi olla tässä.
Riittää vain kun tietäisin,
että hän on onnellinen.
Että rakkaus vie rakkautta eteenpäin,
kutsuu piiriinsä yhä vain lisää.
Tiedät, etten tähän kuitenkaan pysty,
muistutat, että rakkautesi on lahjaa yhä vain.
Opeta minut Sinua kiittämään,
armosta kaiken voittavasta.
- Ann -
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Kadotuksen ja löytämisen äärellä
Päädyin tässä jokin aika sitten pohtimaan taivasta ja kadotusta. Tiedän, aika korkealla liitelevältä tämä minunkin korviini kuulostaa, mutta jotenkin tunsin, että minun täytyi pysähtyä tämän ajatuksen äärelle. Tiedostaa, miltä Jumala minut oikeastaan onkaan pelastanut ja mihin hän on minut pelastanut. Miltä ja mihin nimenomaan Jeesus minut on pelastanut.
Olen luonnoltani sulosielu, rakastan Jumalan luomaa kauneutta ja värähdän rumuuden ja rujouden edessä. Jotenkin tämä luontoni on estänyt minua ajattelemasta sitä, mitä kadotus olisi ollut. Varoin nytkin menemästä liian syvälle mutta annoin kuitenkin keveiden ajatuksen aaltojen hipaista varpaankärkiäni. Noiden ajatusten kosketuksesta ymmärsin kadotuksesta jotain minun tavallani, kadotuksesta ja löytämisestä ja niiden yhteydestä. Tämän halusin teille tänä aamuna jakaa.
Päädyin siihen, että kadotus olisi ikuinen ero Luojastani. Tuolta Jeesus on minut pelastanut ja sen sijaan lahjoittanut ikuisen yhteyden Luojaani. Ja tätä kautta antanut minun löytää yhteyden siihen ihmiseen, jonka Jumala minuun on luonut. Ne unelmat, joita Jumala minun toivoo tavoittelevan. Ihmiset, jotka Jumala on minun suunnitellut kohtaavan. Kävelevän kaduilla tuomien tuoksun keskellä huumaantuneena siitä ajatuksesta, ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin minä. Minä kaikkien uljaiden taivaaseen kurottavien koivujen keskellä ja niiden rinnallakin saan tietää olevani merkityksellinen, koska Jumala on luonut juuri minut. Aivan niin kuin sinutkin.
En keksi elämälle mitään muuta järkeä. Minulle tämä on maailman jään ja kylmyyden murtava ajatus. Voida elää yhteydessä Jumalaan, kaiken hyvän Luojaan, sinun ja minun Luojaan. Joskus vielä niin, ettei mikään ajatuksen pilviharso voi tunkeutua meidän väliimme. Lähtiessäni näiden ajatuksen virtojen ääreltä sydämessäni kytee pienen pieni toive: saada elää kokoaikaisessa yhteydessä Jumalaani. Niin, että voisin läpi päivän keskustella hänen kanssaan, antaa hänen virvoittavan kosketuksensa hipoa jälleen varpaankärkiäni, kiittää siitä, mitä nytkin saan tässä kirjoittaessani kokea, henkäistä pelkoni kauas ulapalle. Tässä olen minä ja minun kanssani Jumala. Ja tässä kohtaamisessa täydellinen rakkaus karkottaa pelon.
Kunpa kaikki voisivat tämän yhteyden löytää...
-Ann
Olen luonnoltani sulosielu, rakastan Jumalan luomaa kauneutta ja värähdän rumuuden ja rujouden edessä. Jotenkin tämä luontoni on estänyt minua ajattelemasta sitä, mitä kadotus olisi ollut. Varoin nytkin menemästä liian syvälle mutta annoin kuitenkin keveiden ajatuksen aaltojen hipaista varpaankärkiäni. Noiden ajatusten kosketuksesta ymmärsin kadotuksesta jotain minun tavallani, kadotuksesta ja löytämisestä ja niiden yhteydestä. Tämän halusin teille tänä aamuna jakaa.
Päädyin siihen, että kadotus olisi ikuinen ero Luojastani. Tuolta Jeesus on minut pelastanut ja sen sijaan lahjoittanut ikuisen yhteyden Luojaani. Ja tätä kautta antanut minun löytää yhteyden siihen ihmiseen, jonka Jumala minuun on luonut. Ne unelmat, joita Jumala minun toivoo tavoittelevan. Ihmiset, jotka Jumala on minun suunnitellut kohtaavan. Kävelevän kaduilla tuomien tuoksun keskellä huumaantuneena siitä ajatuksesta, ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin minä. Minä kaikkien uljaiden taivaaseen kurottavien koivujen keskellä ja niiden rinnallakin saan tietää olevani merkityksellinen, koska Jumala on luonut juuri minut. Aivan niin kuin sinutkin.
En keksi elämälle mitään muuta järkeä. Minulle tämä on maailman jään ja kylmyyden murtava ajatus. Voida elää yhteydessä Jumalaan, kaiken hyvän Luojaan, sinun ja minun Luojaan. Joskus vielä niin, ettei mikään ajatuksen pilviharso voi tunkeutua meidän väliimme. Lähtiessäni näiden ajatuksen virtojen ääreltä sydämessäni kytee pienen pieni toive: saada elää kokoaikaisessa yhteydessä Jumalaani. Niin, että voisin läpi päivän keskustella hänen kanssaan, antaa hänen virvoittavan kosketuksensa hipoa jälleen varpaankärkiäni, kiittää siitä, mitä nytkin saan tässä kirjoittaessani kokea, henkäistä pelkoni kauas ulapalle. Tässä olen minä ja minun kanssani Jumala. Ja tässä kohtaamisessa täydellinen rakkaus karkottaa pelon.
Kunpa kaikki voisivat tämän yhteyden löytää...
-Ann
perjantai 18. toukokuuta 2012
Hei, minä täällä..taas.
On niitä asioita, rukousaiheita, ajatuksia ja mietteitä, jotka ei vaan jätä rauhaan. Uuelleen ja uuelleen niitten puolesta rukoilee ja jättää ne Iskälle. Mut joskus mittään ei tunnu kuuluvan tai tapahtuvan. Lapsena (ja taitaa vielännii) oli taipumus rankuttaa asioista, jos jottain halus tai jäi vaan levy päälle, mielen päällä pyörivästä. Kyllä, vanhemmat hermostu sen jonku kerran ja jotkut muutkin lähellä olevista on saanu osansa moisesta taipumuksesta.
Joskus sitä tullee mieleen, että onkohan Taivaan Isäki sellane. "Voi hyvä lapsi, eiköhän jo riitä. On tullu selväks." Sinänsä ymmärtäsin. Tai onkohan jokin mun asia "liian" pieni tai höpsö tai suotta murehittava? "Mitä sinä nyt tuommosia?" Niitäki varmaan joukkoon mahtuu.
Mutta kun Jumala ei ookkaa niiku muut. He's above all. Hän on rakkaus. Hän on pitkämielinen. Hän on antanu meille rukouksen lahjaks ja sanonu et me saahaan ja meiän tuliski turvata Häneen Aina ja Kaikessa. Miten suurta onkaan saaha käyä keskustelua, kysyä apua ja jättää KAIKKI asiansa; ilonsa, surunsa, unelmansa, pelkonsa, lahjansa, haavansa, läheisensä, touhunsa, menneen ja tulevan itelleen kaiken Luojalle! Hän tietää kaiken ja haluaa meille hyvää, sillä Hän rakastaa meitä (1.Joh.4:9). Jos ei ookaan sitä toista ihmistä kuuntelemassa ja tukena, ei me sillonkaan olla yksin. Tämä tosiasia ja lupaus kantaa aina <3 Jumala vastaa, vaikkakin se vastaus ei aina miellytä meitä tai siinä saattaa kestää. Siltikin, Hän on uskollinen. Tässä riipun ja roikun etenkin sillon, kun tuntuu että saman asian puolesta huutaa Isän puoleen päivä toisensa perään. Isä on luvannu.
"Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta." Ps.42:6
"Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni...Turvatkaa häneen joka aika, te kansa, vuodattakaa hänen eteensä sydämenne." Ps.62:6, 9
"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua.." Ps.50:15
"Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan. Vai kuka teistä on se ihminen, joka antaa pojallensa kiven, kun tämä pyytää leipää?..Kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat!" Matt.7:7-9,11b
"Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa." 2.Moos.34:6
"Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata." 2.Tim.2:13
"Oi Herra, Herra! Katso, sinä olet tehnyt taivaan ja maan suurella voimallasi ja ojennetulla käsivarrellasi: ei mikään ole sinulle mahdotonta.." Jer.32:17
~ Katjush
Joskus sitä tullee mieleen, että onkohan Taivaan Isäki sellane. "Voi hyvä lapsi, eiköhän jo riitä. On tullu selväks." Sinänsä ymmärtäsin. Tai onkohan jokin mun asia "liian" pieni tai höpsö tai suotta murehittava? "Mitä sinä nyt tuommosia?" Niitäki varmaan joukkoon mahtuu.
Mutta kun Jumala ei ookkaa niiku muut. He's above all. Hän on rakkaus. Hän on pitkämielinen. Hän on antanu meille rukouksen lahjaks ja sanonu et me saahaan ja meiän tuliski turvata Häneen Aina ja Kaikessa. Miten suurta onkaan saaha käyä keskustelua, kysyä apua ja jättää KAIKKI asiansa; ilonsa, surunsa, unelmansa, pelkonsa, lahjansa, haavansa, läheisensä, touhunsa, menneen ja tulevan itelleen kaiken Luojalle! Hän tietää kaiken ja haluaa meille hyvää, sillä Hän rakastaa meitä (1.Joh.4:9). Jos ei ookaan sitä toista ihmistä kuuntelemassa ja tukena, ei me sillonkaan olla yksin. Tämä tosiasia ja lupaus kantaa aina <3 Jumala vastaa, vaikkakin se vastaus ei aina miellytä meitä tai siinä saattaa kestää. Siltikin, Hän on uskollinen. Tässä riipun ja roikun etenkin sillon, kun tuntuu että saman asian puolesta huutaa Isän puoleen päivä toisensa perään. Isä on luvannu.
"Miksi murehdit, minun sieluni, ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta." Ps.42:6
"Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni...Turvatkaa häneen joka aika, te kansa, vuodattakaa hänen eteensä sydämenne." Ps.62:6, 9
"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua.." Ps.50:15
"Anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa niin teille avataan. Sillä jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan. Vai kuka teistä on se ihminen, joka antaa pojallensa kiven, kun tämä pyytää leipää?..Kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat!" Matt.7:7-9,11b
"Herra, Herra on laupias ja armahtavainen Jumala, pitkämielinen ja suuri armossa ja uskollisuudessa." 2.Moos.34:6"Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata." 2.Tim.2:13
"Oi Herra, Herra! Katso, sinä olet tehnyt taivaan ja maan suurella voimallasi ja ojennetulla käsivarrellasi: ei mikään ole sinulle mahdotonta.." Jer.32:17
Näistä voimaa ammentaen;
~ Katjush
maanantai 7. toukokuuta 2012
Keijujen tanssia
Haluan jakaa teille tunteen. Sellaisen keveyden, joka syntyy kun päästää eroon kahleista ja vain on. Keveyden, jonka kuka vain voi saavuttaa, nuoruuden huumassa tai ei. Olen kokenut tämän muutaman kerran viime aikoina. Kaksi niistä liittyy puheluihin, joissa vuodatin kaikki ihmeellisimmätkin pelot ja ajatukset erästä asiaa koskien ystävälleni, ja jäljelle jäi vain sula puhtaus. Tunsin tuolloin etten kyennyt puhumaan suoraan Jumalalle mutta noissa puheluissa Jumala oli kuitenkin läsnä, ystäväni kautta ja minussa. Yhden kerran päätin laittaa sähköpostia eräästä asiasta, jonka suhteen en ollut lainkaan varma olinko toiminut oikein. Sain kuitenkin kuulla, että olin. Ja jälleen se puhtaus, turhien ajatusten vieriminen kauas, kauemmas. Vielä kerran tanssissa. Oli ensimmäinen kerta astua lavalle. Jännitin mutta samalla olin vapaa kuin lintu, oli vain minä ja liike, ja Jumala minussa. Arki oli silloin valovuosien päässä. Hetkeen minun ei edes täytynyt yrittää ulottua siihen.
Mitä onkaan ravistella pois se mikä yrittää pitää minut erossa Luojastani, mitä onkaan saada tanssia suoraan Isän syliin. Siinä sylissä elämä pääsee oikeisiin mittasuhteisiin. Siinä saa tuntea, että kaiken yläpuolella on Jumala.
- Ann
Mitä onkaan ravistella pois se mikä yrittää pitää minut erossa Luojastani, mitä onkaan saada tanssia suoraan Isän syliin. Siinä sylissä elämä pääsee oikeisiin mittasuhteisiin. Siinä saa tuntea, että kaiken yläpuolella on Jumala.
- Ann
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Haave, mahdollisuus, miksi minä epäilen?
Olen viime aikoina ollut melkoisessa tunne-ja ajatusmyllerryksessä. Kaiken tämän myllerryksen keskeltä nousi esiin yksi selväkin ajatus, jonka ajattelin teille jakaa. Jäin nimittäin pohtimaan sitä, miten silloin, kun unelmoi jostain asiasta, siitä näkee vain ne hyvät puolet. Oi, miten elämä olisikin sitten niin ihanaa, voi miten voisin vain tanssahdella sateisilla kaduilla ja hymyillä elämälle. Mutta kun siitä unelmasta sitten tulee oikeasti mahdollisuus ja asia on enää omaa päätöstä vaille valmis, asiaa alkaakin tarkastella huomattavasti kriittisemmin. Miten en ollut ajatellut aiemmin tätä puolta, enkä tätäkään - ja sitten on vielä tuokin, miten ikinä saatoinkaan ajatella haluavani tätä. Mikä ajatus on Jumalasta, mikä viholliselta, mikä oman pääni tuotosta.
Niin, melkoista on pyöritys, enkä itsekään vielä tiedä minne se lopulta vie. Mutta jokaisen myrskyn jälkeen on aina tullut lopulta tyven, niin on käytävä myös tämän kanssa. Jumala on tämänkin myrskyn yläpuolella, vaikken millään kykene rauhoittamaan itseäni niin, että voisin kunnolla hiljentyä Jumalan edessä ja kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. Hän varmaan katselee minua nytkin tuolta taivaasta ja ajattelee, että voivoi, kyllä käy tuokin tyttöiseni taas kierroksilla. Kuitenkin Jumala on antanut myös sopivasti asioita, jotka pitävät maan pinnalla. Miten iloitsenkaan tenteistä ja kirjoitettavista töistä, joihin saan täysillä keskittyä! Saa vetää ne mukanaan kaikkeen siihen myllerrykseen ja myrskyn silmässäkin nauttia siitä, että saa pitää kädessään jotain konkreettista, jotain tuttua ja turvallista.
Nautitaan siitä ja luotetaan, että tämäkin myrsky saa kohta laantua, ja jälkeenpäin saa jälleen ihmetellä Jumalan syvää viisautta.
Siunausta jokaiseen myrskyyn ja hetkeen myös tyveneen,
Ann
Niin, melkoista on pyöritys, enkä itsekään vielä tiedä minne se lopulta vie. Mutta jokaisen myrskyn jälkeen on aina tullut lopulta tyven, niin on käytävä myös tämän kanssa. Jumala on tämänkin myrskyn yläpuolella, vaikken millään kykene rauhoittamaan itseäni niin, että voisin kunnolla hiljentyä Jumalan edessä ja kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. Hän varmaan katselee minua nytkin tuolta taivaasta ja ajattelee, että voivoi, kyllä käy tuokin tyttöiseni taas kierroksilla. Kuitenkin Jumala on antanut myös sopivasti asioita, jotka pitävät maan pinnalla. Miten iloitsenkaan tenteistä ja kirjoitettavista töistä, joihin saan täysillä keskittyä! Saa vetää ne mukanaan kaikkeen siihen myllerrykseen ja myrskyn silmässäkin nauttia siitä, että saa pitää kädessään jotain konkreettista, jotain tuttua ja turvallista.
Nautitaan siitä ja luotetaan, että tämäkin myrsky saa kohta laantua, ja jälkeenpäin saa jälleen ihmetellä Jumalan syvää viisautta.
Siunausta jokaiseen myrskyyn ja hetkeen myös tyveneen,
Ann
maanantai 9. huhtikuuta 2012
Kirpeää ja makeaa, aina vain elämää
Tunsin hetken, kirpeän kipeän,
sen tunteen, siihen pysty en.
En ole mitä he etsivät,
taitoni mihinkään riittävät.
Ja entä jos niin kävisikin,
siitäkään en yhtään pitäisi.
Siihen hetkeen toit minulle sanasi,
kerroit näet kauemmas.
Toit hetket lempeät edessäsi,
jälleen sain työtä tehdessä levätä.
Niin ja hetkessä seuraavassa,
tanssia ja nauraa alla poutapilvien.
Taas juoksivat ajatukseni muualle,
painoivat sanasi maahan matkallaan.
En kuunnellut, ajattelin vain,
ei tästä mitään tule, ei hyvää milloinkaan.
Hymyilit taasen, ripaus surua silmissäis;
miten ymmärtää voisin, en sitä tiedä itsekään.
Ei siitä yksin mitään tullut,
turhauduin vain, kuvaani ja tähän elämään.
Ovesta sain kuitenkin jälleen ilonpilkahduksen,
sokerin ja elämän makuisen.
Josko sen maun voisin muistaa silloinkin,
kun vatsani eessä uuden taas kipristää.
sen tunteen, siihen pysty en.
En ole mitä he etsivät,
taitoni mihinkään riittävät.
Ja entä jos niin kävisikin,
siitäkään en yhtään pitäisi.
Siihen hetkeen toit minulle sanasi,
kerroit näet kauemmas.
Toit hetket lempeät edessäsi,
jälleen sain työtä tehdessä levätä.
Niin ja hetkessä seuraavassa,
tanssia ja nauraa alla poutapilvien.
Taas juoksivat ajatukseni muualle,
painoivat sanasi maahan matkallaan.
En kuunnellut, ajattelin vain,
ei tästä mitään tule, ei hyvää milloinkaan.
Hymyilit taasen, ripaus surua silmissäis;
miten ymmärtää voisin, en sitä tiedä itsekään.
Ei siitä yksin mitään tullut,
turhauduin vain, kuvaani ja tähän elämään.
Ovesta sain kuitenkin jälleen ilonpilkahduksen,
sokerin ja elämän makuisen.
Josko sen maun voisin muistaa silloinkin,
kun vatsani eessä uuden taas kipristää.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Myöhästyä voi emme
.
Siinä me kiiruhdimme
eteenpäin, me kolme.
Sinäkin olit siellä,
tiesin kai jo silloin.
.
Katsoin sillan yli
puiden ja talojen taa.
Siellä näin taivaan,
suuren ja turkoosin.
.
Hehkuvana se jätti
ääriviivat varjoonsa.
Seurasi meitä
asemallekin.
.
Myöhästyimme.
Oma vikamme,
syyttelimme.
Murehdimme tunneista.
.
Taivaasta sinä
näit paremmin.
Katsoit kauemmas
seuraavaan hetkeen.
.
Tiesit ettei se ollut kiinni
tunneista, päivistäkään.
Koko ajan näet sen,
et päästä sitä pakoon.
.
Sinun se on,
sinun käsissäsi.
Ja se toteutuu,
myöhästyimme tai emme.
.
Sinun suunnitelmasi.
.
-Ann-
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Haluan enemmän tilaa hengittää
Vieläkin joskus unohdan kuka sinä olet. Olen kuin viemässä itseäni tuomiolle. Niistä asioista mitä olen tehnyt. Siitä mitä olen jättänyt tekemättä.
Torstai oli päivä, jolloin tunsin käveleväni tuomarin eteen tuomittavaksi. Kuljin kohti kirjastoa, päämääränä palauttaa eräs cd-levy, joka ei kauhukseni pysynyt enää koossa. Sen saranat olivat löystyneet liiaksi, vaikken yhtään tiennyt missä välissä tämä olisi tapahtunut. Olin varma, että saisin kirjastoon saapuessani kunnon korvausvaateet ja joutuisin loppupäivän sättimään itseäni siitä, että rahaa oli taas mennyt johonkin aivan turhaan. Kirjastoon astuessani lausuin mielessäni pienen rukouksen, että voisin löytää mahdollisimman lempeäkatseisen kirjastontädin. Tiedostin ironisen vivahteen kuullessani viereisestä salista kaikuvaa jazzia, jonka sävelet saivat mieleni tanssahtelemaan - kurkkuni kuitenkin kuristaessa itseäni yhä ahtaammalle. Tunsin miten käteni alkoivat hiota astellessani tuomarini luokse vieviä valkoisia portaita. Ylöspäästyäni katselin pelästyneenä ympärilleni. Katseeni osui lastenosaston tätiin ja päätin mennä selvittämään asiani hänelle. Kakeltelin sanani suustani ulos ja odotin. Lastenosaston täti katsoi minuun lempeästi. Hän totesi vain, että cd-levy oli kuulemma muutenkin kovia kokenut, paljon lainattu ja suuntaisi vain seuraavaksi korjaukseen.
Tunsin voivani jälleen hengittää vapaasti. Jalkani alkoivat jammailla edelleen kuuluvan jazz-musiikin tahdissa, etsin muutaman kirjan, jotka tarvitsin ja istahdin jakkaralle lukemaan hömppälehteä ja kokoamaan ajatuksiani. Otin hetken itselleni, suunnittelin tulevia hemmotteluhetkiä ja hullunkurisia kulttuurikohtaamisia, jotka ehkä ensi vuonna minua odottaisivat. Annoin jalkani vipattaa musiikin tahtiin ja suuntasin alakertaan, jossa minua odotti upean jazz-orkesterin vapaakonsertti. Sain seurakseni ystävän ja nautin olostani entistä enemmän. Kotona minua odotti sähköposti opettajaltani, jonka kurssin deadline oli jo umpeutunut ja jonka seuraavan kokoontumiskerran olin sotkenut päällekkäin muiden asioiden kanssa. Ei vieläkään tuomiota. Seuraavana päivänä uusi sähköposti tällä kertaa opettajalta, joka vaikutti ennemminkin olevan huolissaan siitä, miten paljon panostin tehtäviin töihini. Päätin ottaa rivienvälistä lukemastani neuvosta vaarin. Annoin tekemättömien töiden odottaa, katsoin My fair ladyn, muistelin hiushistoriaani (don't ask why), kokkailin, näin ystäviä ja loin illalla kodistani luksuskylpylän ja kävin suihkussa kynttilänvalossa.
Ja kaiken tämän keskellä tunsin, että Taivaan Isä katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään. Ei Jumala meitä ole vankeuteen tarkoittanuut vaan vapauteen. Eikä Jumala myöskään halua, että tuomitsemme itse itsemme. Jos olemme armottomia itseämme kohtaan, tämä heijastuu myös muihin elämämme ihmisiin. Alamme tiedostamattamme vaatia heiltäkin enemmän, koska vaadimme niin paljon itseltämme. Hengitystila ympärillämme kaventuu. Kunpa se voisi ennemmin laajeta.
Marja Kuparinen kirjoittaa pienessä mietiskelykirjassa nimeltä Askeleita samalla matkalla:
"Pyhät ihmiset näyttävät tavallisilta,
mutta heidän lähellään on helppoa hengittää.
Pyhät eivät ole täydellisiä.
Oikeastaan se, mitä he ovat,
on heille itselleen yhdentekevää."
Toivoisin, että lähelläni olisi helpompi hengittää. Opeta minua ensin hengittämään itse vapaammin.
- Ann
Torstai oli päivä, jolloin tunsin käveleväni tuomarin eteen tuomittavaksi. Kuljin kohti kirjastoa, päämääränä palauttaa eräs cd-levy, joka ei kauhukseni pysynyt enää koossa. Sen saranat olivat löystyneet liiaksi, vaikken yhtään tiennyt missä välissä tämä olisi tapahtunut. Olin varma, että saisin kirjastoon saapuessani kunnon korvausvaateet ja joutuisin loppupäivän sättimään itseäni siitä, että rahaa oli taas mennyt johonkin aivan turhaan. Kirjastoon astuessani lausuin mielessäni pienen rukouksen, että voisin löytää mahdollisimman lempeäkatseisen kirjastontädin. Tiedostin ironisen vivahteen kuullessani viereisestä salista kaikuvaa jazzia, jonka sävelet saivat mieleni tanssahtelemaan - kurkkuni kuitenkin kuristaessa itseäni yhä ahtaammalle. Tunsin miten käteni alkoivat hiota astellessani tuomarini luokse vieviä valkoisia portaita. Ylöspäästyäni katselin pelästyneenä ympärilleni. Katseeni osui lastenosaston tätiin ja päätin mennä selvittämään asiani hänelle. Kakeltelin sanani suustani ulos ja odotin. Lastenosaston täti katsoi minuun lempeästi. Hän totesi vain, että cd-levy oli kuulemma muutenkin kovia kokenut, paljon lainattu ja suuntaisi vain seuraavaksi korjaukseen.
Tunsin voivani jälleen hengittää vapaasti. Jalkani alkoivat jammailla edelleen kuuluvan jazz-musiikin tahdissa, etsin muutaman kirjan, jotka tarvitsin ja istahdin jakkaralle lukemaan hömppälehteä ja kokoamaan ajatuksiani. Otin hetken itselleni, suunnittelin tulevia hemmotteluhetkiä ja hullunkurisia kulttuurikohtaamisia, jotka ehkä ensi vuonna minua odottaisivat. Annoin jalkani vipattaa musiikin tahtiin ja suuntasin alakertaan, jossa minua odotti upean jazz-orkesterin vapaakonsertti. Sain seurakseni ystävän ja nautin olostani entistä enemmän. Kotona minua odotti sähköposti opettajaltani, jonka kurssin deadline oli jo umpeutunut ja jonka seuraavan kokoontumiskerran olin sotkenut päällekkäin muiden asioiden kanssa. Ei vieläkään tuomiota. Seuraavana päivänä uusi sähköposti tällä kertaa opettajalta, joka vaikutti ennemminkin olevan huolissaan siitä, miten paljon panostin tehtäviin töihini. Päätin ottaa rivienvälistä lukemastani neuvosta vaarin. Annoin tekemättömien töiden odottaa, katsoin My fair ladyn, muistelin hiushistoriaani (don't ask why), kokkailin, näin ystäviä ja loin illalla kodistani luksuskylpylän ja kävin suihkussa kynttilänvalossa.
Ja kaiken tämän keskellä tunsin, että Taivaan Isä katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään. Ei Jumala meitä ole vankeuteen tarkoittanuut vaan vapauteen. Eikä Jumala myöskään halua, että tuomitsemme itse itsemme. Jos olemme armottomia itseämme kohtaan, tämä heijastuu myös muihin elämämme ihmisiin. Alamme tiedostamattamme vaatia heiltäkin enemmän, koska vaadimme niin paljon itseltämme. Hengitystila ympärillämme kaventuu. Kunpa se voisi ennemmin laajeta.
Marja Kuparinen kirjoittaa pienessä mietiskelykirjassa nimeltä Askeleita samalla matkalla:
"Pyhät ihmiset näyttävät tavallisilta,
mutta heidän lähellään on helppoa hengittää.
Pyhät eivät ole täydellisiä.
Oikeastaan se, mitä he ovat,
on heille itselleen yhdentekevää."
Toivoisin, että lähelläni olisi helpompi hengittää. Opeta minua ensin hengittämään itse vapaammin.
- Ann
torstai 15. maaliskuuta 2012
Joskus unohdan kuka sinä olet
.
Joskus unohdan,
kuka sinä olet.
Mitä olet tehnyt ja yhä teet.
Miten rakastat.
.
Sen kuka sinä olet,
sanot näen sen heissä.
Sen mitä olet tehnyt,
minkä näen ja mitä näe en.
.
Sen miten rakastat.
Tunnen sen tässä.
Kuulen miten kosketit.
Miten sait aikaan elämää.
.
Silti minä unohdan.
Joudun jälleen kysymään.
Kuka sinä olet?
Anna minun löytää sinut uudelleen.
.
En tiedä teistä, mutta itse kuulun niihin, jotka stressaavat edessään olevasta kirjallisten töiden sumasta niin, että tuntuu ettei muuta voisi tehdäkään. Jotka murehtivat etukäteen kaikista pienimmistäkin detaljeista kohdatessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Tekevät vielä pilkun tarkkaa työtäkin etteivät vain saisi kuulla muilta negatiivista mielipidettä ja saisi huomata olevansa aivan yhtä epätäydellisiä kuin muutkin. Ja samalla unohtavat ympärillään olevat ihmiset, itsensä ja ennen kaikkea Sen, joka tätä kaikkea hallitsee.
Tilanteeni ei ehkä aina kehity näin pitkälle, yleensä huomaan jossain vaiheessa kääntäväni katseeni Jumalan puoleen ja kyselevän, että tähänkö oikeasti haluat minun keskittyvän. Joskus asiassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta silti, vähemmälläkin pääsisi. En minä tätä maailmaa kumoon saa, en vaikka kuinka tekisin virheitä. Enkä saa sitä paremmaksikaan, en vaikka kuinka ahertaisin päivät pitkät. On vain Yksi joka tätä kaikkea hallitsee.
Ja se Yksi rakastaa tätä maailmaa aivan mielettömän paljon. Hän näkee pienimmätkin murheemme ja tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Hän näkee myös toiset ihmiset ympärillämme, ja osaa liikuttaa meitäkin niin, että pystymme tukemaan ja kantamaan tarvittaessa toisiamme. Ei tarvita kuin yksi pelastaja. Yksi hallitsija. Yksi joka on suunnitellut kaiken etukäteen. Yksi joka johtaa meitä kohti kotia silloinkin kun eksymme.
Ja minä ja sinä. Me saamme vain pitää katseemme siinä Yhdessä.
"Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps.16:9-11)
Siunausta elämän tielle teille jokaiselle,
Ann
Tilanteeni ei ehkä aina kehity näin pitkälle, yleensä huomaan jossain vaiheessa kääntäväni katseeni Jumalan puoleen ja kyselevän, että tähänkö oikeasti haluat minun keskittyvän. Joskus asiassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta silti, vähemmälläkin pääsisi. En minä tätä maailmaa kumoon saa, en vaikka kuinka tekisin virheitä. Enkä saa sitä paremmaksikaan, en vaikka kuinka ahertaisin päivät pitkät. On vain Yksi joka tätä kaikkea hallitsee.
Ja se Yksi rakastaa tätä maailmaa aivan mielettömän paljon. Hän näkee pienimmätkin murheemme ja tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Hän näkee myös toiset ihmiset ympärillämme, ja osaa liikuttaa meitäkin niin, että pystymme tukemaan ja kantamaan tarvittaessa toisiamme. Ei tarvita kuin yksi pelastaja. Yksi hallitsija. Yksi joka on suunnitellut kaiken etukäteen. Yksi joka johtaa meitä kohti kotia silloinkin kun eksymme.
Ja minä ja sinä. Me saamme vain pitää katseemme siinä Yhdessä.
"Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps.16:9-11)
Siunausta elämän tielle teille jokaiselle,
Ann
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
Särkyneen lasikuvun arvoitus
Alkuvuosi 2012 on tuntunut olevan minulle todellista kasvun aikaa, nimenomaan hengellisen kasvun. Ei helpointa mahdollista missään nimessä, ennemmin uudeksi tulemista särkymisen ja monien kyyneleiden kautta. Tätä kasvuprosessia on kuvannut mielikuvissani sellainen lasikupu, jollaisia monissa elokuvissa annetaan toisille lahjoiksi. Kupu, jonka alla voi nähdä lumisateessa ratsastavan soturin. Kupu, joka kuitenkin särkyy ja päästää todellisen maailman koskettamaan - ja koskemaan. Ei enää suloisen lempeitä ja keveitä lumihiutaleita, vaan kylmää ja kovaa, kasvoja riepovaa myrskytuulta ja sakeaa lumipyryä. Mutta kaiken sen keskellä: pienen ja hennon soturin sisäistä halua jaksaa edelleen taistella.
Tuo halu taistella vastaan on tullut itselle viime aikoina todella omakohtaiseksi sen kautta, että olen antanut tuon kuvun särkyä ja ymmärtänyt viholliseni todellisuuden. Sielunvihollisen todellisuuden. Sen kataluuden, jonka avulla hän yrittää pyrkiä sisimpääni ja vietellen teljetä minut kammioonsa. Tuonne kammioon en kuitenkaan aio päätyä. Soturinsydämeni ei anna periksi, vaan on päättänyt seistä Jumalan joukoissa, ratsastaa halki myrskytuulen yhdessä soturiystäviensä kanssa.
Vahvako olen? Tuskinpa. Niin monet tälläkin viikolla paidan pielukselle ja tyynyn reunalle vierineet kyynelet voivat siitä todistaa. Sisimpäni on niin herkkä, ettei se kauan jaksa pitää päätään pystyssä. Sisäiset taistelut, vihollisen kavalat valheet omasta merkityksettömyydestäni raastavat soturinsydäntäni ja saavat pääni piiloutumaan suurensuureen häpeän ja itsesäälin huiviin. Enkä harmikseni taida olla ainoa huivini sisältä luimisteleva soturi-mikä-häh. Mutta tuollaisina hetkinä minun sydämestäni - ja uskonpa että sinunkin - pilkistääkin esiin eräs toinen, joka karjaisee oikein kunnolla ja saa vihollisen perääntymään. Talven jää sulaa jälleen ja puhaltaa esiin metsän kätköihin piiloutuneet keijukaiset, jotka kuiskivat korviimme totuuden sanoja.
Vapaiksi Hän meidät haluaa. Vapaiksi synnin vallasta. Ja siitä vakuudeksi on asettunut itse meidän sydämiimme suojellakseen sitä kaikkein arvokkainta, jota Hän ei ikinä anna lopullisesti turmella. Minun ei tarvitsekaan olla itse vahva. Kiitos Jeesukseni. Kiitos, että sinä olet.
- Ann
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Valo pimeydessä
Joskus maailman pimeys vyöryy päälle hyökyaallon lailla ja sen karuus iskeytyy kasvoille kuin märkä rätti. Miten myö ihmiset voiaankaan olla niin kylmiä ja rikkinäisiä, miten pahuutta voikaan olla niin paljon? Joskus Jeesuksen omana olo tuntuu vaikeelta. Tuntuu, ettei osaa tai jaksa ui'a siihen vastavirtaan ja erottua massasta kuin pinkki norsu lumihangesta. Joskus houkuttelis vain lillua virran mukana ja sulautua massaan.
Ja kuitenkaan niinkää ei olis hyvä, ei ollenkaan. Kun Pyhä Henki on majapaikkakseen miut valinnu ja on saanu ihmetellä Isän hyvyyttä, ihmeellisyyttä, huolenpitoa ja ennen kaikkea loppumatonta rakkauttaan Jeesuksessa ja jokapäiväsessä arjessa, ei siitä halua luopua. Hän teki kaiken puolestamme,joka myö saahaan lahjana ottaa vastaan. Sellasen puolesta haluaa myös antaa kaikkensa, kaikesta huolimatta ja huolien. Jeesuksessa on monin verroin enemmän kuin mitä mistään voin (voimme) koskaan saaha: rakkautta, anteeksiantoa, armoa, toivoa, ymmärrystä, iloa, rauhaa, lohdutusta, apua, turvaa (tää lista ei ihan heti loppuskaa)..ja kirsikkana kakun päällä, tai oikeestaan perustavanlaatusena pohjana: Ikuinen elämä Isän luona ikuisessa ilossa kaiken tän vaivan jälkeen. (1.Joh.2:25)
Jeesus on valo, joka loistaa pimeydessä. Valo, joka on voittanut pimeän maailman! (Luuk.2:30-32, Joh.16:33) Häneen katsovat loistavat iloa, eivätkä häpeästä punastu! (Ps.34:6) <3
Tässä on hyvä olla ja roikkua tuulienkin tuivertaessa. Muistetaan, että meitä kannetaan.
~Katjush
Ja kuitenkaan niinkää ei olis hyvä, ei ollenkaan. Kun Pyhä Henki on majapaikkakseen miut valinnu ja on saanu ihmetellä Isän hyvyyttä, ihmeellisyyttä, huolenpitoa ja ennen kaikkea loppumatonta rakkauttaan Jeesuksessa ja jokapäiväsessä arjessa, ei siitä halua luopua. Hän teki kaiken puolestamme,joka myö saahaan lahjana ottaa vastaan. Sellasen puolesta haluaa myös antaa kaikkensa, kaikesta huolimatta ja huolien. Jeesuksessa on monin verroin enemmän kuin mitä mistään voin (voimme) koskaan saaha: rakkautta, anteeksiantoa, armoa, toivoa, ymmärrystä, iloa, rauhaa, lohdutusta, apua, turvaa (tää lista ei ihan heti loppuskaa)..ja kirsikkana kakun päällä, tai oikeestaan perustavanlaatusena pohjana: Ikuinen elämä Isän luona ikuisessa ilossa kaiken tän vaivan jälkeen. (1.Joh.2:25)
Jeesus on valo, joka loistaa pimeydessä. Valo, joka on voittanut pimeän maailman! (Luuk.2:30-32, Joh.16:33) Häneen katsovat loistavat iloa, eivätkä häpeästä punastu! (Ps.34:6) <3
Tässä on hyvä olla ja roikkua tuulienkin tuivertaessa. Muistetaan, että meitä kannetaan.
~Katjush
lauantai 21. tammikuuta 2012
Ruusutkin heräävät horroksestaan
"God opens million of flowers without forcing the buds. It reminds us to not force anything, for things happen in the right time.". Lukiessani tätä sitaattia täyttyi mieleni aatoksista, jotka jo hetken olivat mielessäni kuljeskelleet. Mietteitäni siitä, miten Jumala tekee meissä koko ajan työtään, valmistaen meitä tulevaa varten, niin että sinä päivänä, kun hetki koittaa, olemme valmiit - ehkä emme täysin, mutta tarpeeksi kuitenkin.
Miten kaunis ruusukin on jo nupullaan! Niin herkkä ja suloisen suippopäinen, auringonvalossa keimaileva sulotar. Aivan kuin se katselisi sitä ihastelevia ihmisiä sanoen: odotapa vain, kun terälehteni aukeavat täyteen loistoonsa - silloin sinulla vasta onkin syytä ihastella! Ja niin Jumala koskettaakin lempeästi kädellään tuota ruusuystäväämme ja saa sen näyttämään meille koko komeutensa. Miten sen tuoksukin voi olla noin huumaava! Ja mikä värien syvyys, aivan kuin uppoaisin syvälle sen uumeniin.
Mutta tuokin ruusu sai ensin nauttia päivistään pienenä ruusunnuppuna, ja voi, miten ihastuttavana sellaisena. Itse olen miettinyt sitä, miten jo yhdenkin vuoden kuluessa ajatukset ja unelmat muuttuvat. Viime keväänä sain nauttia täysin siemauksin opiskelijaelämästäni ja kaikista uusista tehtävistä, joissa sain lahjoillani palvella, pienenä nuppuna Jumalan suomassa valossa paistatella. En olisi voinutkaan kuvitella muuttavani rakkaasta unelmieni kaupungista mihinkään ennen opintojeni päättymistä. Mutta nyt minulla on aivan sellainen tunne, että tuuli pian irrottaa minut täältä ja lennättää kuin hennon terälehden jonnekin toisaalle sulostuttamaan uusia seutuja.
Varma en voi olla - voihan olla, että tuuli muuttaa suuntaansa tai tulee jälleen aivan tyyntä. Mutta silti hymyilen lumipeittoni alla ajatellessani, että nyt olisin valmis lentämään, jos Jumala niin suunnitelmissaan olisi päättänyt. Pian tulee kevät ja saan nousta horroksestani kumartamaan Jumalaani yhdessä muun luomakunnan kanssa. Hehkua kevään väriloistossa kesän lämpöisiin hetkiin valmistautuen. Odottaessani syksyä, joka aivan varmasti tuo tullessaan jälleen jotain uutta. Ja jos päätyisinkin jonnekin toisaalle, vaikka vain joksikin aikaa, iloitsisin ajatellessani, miten Jumala tähänkin minua valmisti.
En olisi pakotettu, vaan sydänjuuriani myöten valmis lentämään, sinne minne Luojani minut halajaa. Onhan sydämeni syvin toive, aivan kuin kallioon isketty, että vielä saisin aueta täyteen kukoistukseeni ja täysin Jumalalleni elää. Ruusuna josta Hänkin voisi iloita, ruusuna, joka Hänen tuoksuansa voisi terälehtien syvyyksistä kaikkialle levittää. Kyynelvirrat, kuin kauniit kastepisarat terälehden pinnalla, nekin vain kuvastaisivat kiitostani, muitoja hetkistä ihanista niistä, jotka sain tässä kaupungissa viettää. Helmien lailla ne putoaisivat, ken millekin tielle, kukin aivan yhtä ainutlaatuisena. Samalla soisi mielessäni harras toive, että vielä tänne palaisin, nuo simpukankuoret avaisin. Saisin nähdä, miten aika vain entisestään, olisi saanut helmiäni kaunistaa.
Ken tietää, ehkä tuuli saa vielä sinutkin toisaalle kuljettaa, kunhan muistat, ettei Jumala koskaan ketään pakota.
Miten kaunis ruusukin on jo nupullaan! Niin herkkä ja suloisen suippopäinen, auringonvalossa keimaileva sulotar. Aivan kuin se katselisi sitä ihastelevia ihmisiä sanoen: odotapa vain, kun terälehteni aukeavat täyteen loistoonsa - silloin sinulla vasta onkin syytä ihastella! Ja niin Jumala koskettaakin lempeästi kädellään tuota ruusuystäväämme ja saa sen näyttämään meille koko komeutensa. Miten sen tuoksukin voi olla noin huumaava! Ja mikä värien syvyys, aivan kuin uppoaisin syvälle sen uumeniin.
Mutta tuokin ruusu sai ensin nauttia päivistään pienenä ruusunnuppuna, ja voi, miten ihastuttavana sellaisena. Itse olen miettinyt sitä, miten jo yhdenkin vuoden kuluessa ajatukset ja unelmat muuttuvat. Viime keväänä sain nauttia täysin siemauksin opiskelijaelämästäni ja kaikista uusista tehtävistä, joissa sain lahjoillani palvella, pienenä nuppuna Jumalan suomassa valossa paistatella. En olisi voinutkaan kuvitella muuttavani rakkaasta unelmieni kaupungista mihinkään ennen opintojeni päättymistä. Mutta nyt minulla on aivan sellainen tunne, että tuuli pian irrottaa minut täältä ja lennättää kuin hennon terälehden jonnekin toisaalle sulostuttamaan uusia seutuja.
Varma en voi olla - voihan olla, että tuuli muuttaa suuntaansa tai tulee jälleen aivan tyyntä. Mutta silti hymyilen lumipeittoni alla ajatellessani, että nyt olisin valmis lentämään, jos Jumala niin suunnitelmissaan olisi päättänyt. Pian tulee kevät ja saan nousta horroksestani kumartamaan Jumalaani yhdessä muun luomakunnan kanssa. Hehkua kevään väriloistossa kesän lämpöisiin hetkiin valmistautuen. Odottaessani syksyä, joka aivan varmasti tuo tullessaan jälleen jotain uutta. Ja jos päätyisinkin jonnekin toisaalle, vaikka vain joksikin aikaa, iloitsisin ajatellessani, miten Jumala tähänkin minua valmisti.
En olisi pakotettu, vaan sydänjuuriani myöten valmis lentämään, sinne minne Luojani minut halajaa. Onhan sydämeni syvin toive, aivan kuin kallioon isketty, että vielä saisin aueta täyteen kukoistukseeni ja täysin Jumalalleni elää. Ruusuna josta Hänkin voisi iloita, ruusuna, joka Hänen tuoksuansa voisi terälehtien syvyyksistä kaikkialle levittää. Kyynelvirrat, kuin kauniit kastepisarat terälehden pinnalla, nekin vain kuvastaisivat kiitostani, muitoja hetkistä ihanista niistä, jotka sain tässä kaupungissa viettää. Helmien lailla ne putoaisivat, ken millekin tielle, kukin aivan yhtä ainutlaatuisena. Samalla soisi mielessäni harras toive, että vielä tänne palaisin, nuo simpukankuoret avaisin. Saisin nähdä, miten aika vain entisestään, olisi saanut helmiäni kaunistaa.
Ken tietää, ehkä tuuli saa vielä sinutkin toisaalle kuljettaa, kunhan muistat, ettei Jumala koskaan ketään pakota.
- Ann
perjantai 20. tammikuuta 2012
Kyllä Isi näkee
Syksy vaihossa ulkomailla, kaikki siellä koettu ja nähty, niin erilainen elämä ja sitten paluu Suomeen, paikasta toiseen meno, muutto uuteen asuntoon, opintojen jatkuminen tiukalla tahilla vaatimusten vyöryessä päälle hyökyaallon lailla on tehny alkaneesta vuuesta varsin sekametelisopan. Välillä tuntuu kuin mistään ei sais otetta ja vain yrittää riittää ja venyä joka suuntaan, kuitenki kokien ettei riitä. On toki ihanaa olla kotoisassa Suomessa ja nähhä kaikki rakkaita. Silti jostain kumman syystä kaikki tuttu tuntuu välillä ouolta. Tän kaiken keskellä on olo ollu varsin väsyny ja itkunenki. Kaipais rauhaa ja aikaa vaan olla, mikä välillä tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa. Rukoilu ja Raamatun luku on tuntunu ajoin niin kuivalta eikä aina oo osannu muuta ku huokasta parhaan ystäväni, Jeesuksen puoleen.
Tää kaikki harteitani painaen istahhin reilu viikko sitten vapiksen messussa penkkiin. Laulujen alkaessa soia myös kyyneleet alko virrata poskia pitkin. Tuntu, että kaikki vaan purkautu siinä. Toisaalta tuntu hyvälle olla siinä itekseen ja vuodattaa Isälle kaikki mitä sydämellä oli. Toisaalta taas kaipasin välittävää ihmistä, tuttua, joka ois ottanu ees olkapäästä kiinni. En tuntenu siellä juurikaan ketään, joten aattelin lohdutuksen tällä kertaa olevan Isän sanattomassa, mutta silti niin virkistävässä läsnäolossa. Aattelin myös, että oispa ihana rukoilla jonkun kanssa, mutta messun loputtua pitäs pikimmiten palata opiskelutehtävien pariin, vaikka rukouspalvelu ois ollu mahollinen.
Kesken kaiken ystävä vuosien takaa, istahti taaksein ja hiljasen tervehyksen lisäks hän kevyesti kosketti mun olkapäätä. Siinä pienessä eleessä oli niin paljon. Lohdutuksen lisäks se oli rukousvastaus, jota en ollu varsinaisesti ees rukoillu. Messun jälkeen hieman juteltuamme ystäväni kysy voisko hän rukoilla mun puolesta. Kyllä kiitos! Rukoillessaan hän sai varsin lohdullisen näyn: oli kesäinen kukkaniitty, täynnä kukkia ja hiekkatiellä sen vieressä Jumala ikään kuin pyöräili. Yhtäkkiä hän jarrutti ja jäi ihastelemaan yhtä pientä kukkaa, minua. Jokainen Hänen luomansa pieni kukka lukuisten joukossa, minäkin, on Hänelle erityinen ja Hänellä on aikaa vain olla ja ihastella.
Kaikki tuon ystävän kohtaamisessa ja koko messussa oli kuin voidetta haavoille. Kaikki tapahtu juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Taivaan Isä näki ja lohdutti (taas) juuri silloin ja sillä tavalla kuin sitä tarvihin. Lähin sieltä sydän paljon kevyempänä ja ihmetellen, kuinka Jumala onkaan hyvä! Sai taas todeta, että kaiken vuodattaminen Hänelle kannataa! Ja mikä on ihmeellistä, Hän haluaa käyttää ja käyttääkin meitä ihan tavantallukoita, olemaan apuna ja valona toinen toisillemme! Voi kuinka paljon pienikin teko voi merkitä. Joku onkin joskus sanonu, että me Jeesukseen turvaavat ollaan ikään kuin hänen ihonaan täällä maailmassa toinen toisillemme. Voimme rakastaa toinen toistamme hänen rakkauellaan, jolla hän on ensin rakastanu meitä, näin auttaen ja lohduttaen toisiamme. Se on suurta ja ihmeellistä. Me jokainen olemme tärkeitä! Me jokainen voimme olle rukousvastauksia, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Rakastakaamme siis toinen toisiamme pienin(kin) teoin :)
"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." Sef.3:17
Sinua siunaten; Katjush
Tää kaikki harteitani painaen istahhin reilu viikko sitten vapiksen messussa penkkiin. Laulujen alkaessa soia myös kyyneleet alko virrata poskia pitkin. Tuntu, että kaikki vaan purkautu siinä. Toisaalta tuntu hyvälle olla siinä itekseen ja vuodattaa Isälle kaikki mitä sydämellä oli. Toisaalta taas kaipasin välittävää ihmistä, tuttua, joka ois ottanu ees olkapäästä kiinni. En tuntenu siellä juurikaan ketään, joten aattelin lohdutuksen tällä kertaa olevan Isän sanattomassa, mutta silti niin virkistävässä läsnäolossa. Aattelin myös, että oispa ihana rukoilla jonkun kanssa, mutta messun loputtua pitäs pikimmiten palata opiskelutehtävien pariin, vaikka rukouspalvelu ois ollu mahollinen.
Kesken kaiken ystävä vuosien takaa, istahti taaksein ja hiljasen tervehyksen lisäks hän kevyesti kosketti mun olkapäätä. Siinä pienessä eleessä oli niin paljon. Lohdutuksen lisäks se oli rukousvastaus, jota en ollu varsinaisesti ees rukoillu. Messun jälkeen hieman juteltuamme ystäväni kysy voisko hän rukoilla mun puolesta. Kyllä kiitos! Rukoillessaan hän sai varsin lohdullisen näyn: oli kesäinen kukkaniitty, täynnä kukkia ja hiekkatiellä sen vieressä Jumala ikään kuin pyöräili. Yhtäkkiä hän jarrutti ja jäi ihastelemaan yhtä pientä kukkaa, minua. Jokainen Hänen luomansa pieni kukka lukuisten joukossa, minäkin, on Hänelle erityinen ja Hänellä on aikaa vain olla ja ihastella.
Kaikki tuon ystävän kohtaamisessa ja koko messussa oli kuin voidetta haavoille. Kaikki tapahtu juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Taivaan Isä näki ja lohdutti (taas) juuri silloin ja sillä tavalla kuin sitä tarvihin. Lähin sieltä sydän paljon kevyempänä ja ihmetellen, kuinka Jumala onkaan hyvä! Sai taas todeta, että kaiken vuodattaminen Hänelle kannataa! Ja mikä on ihmeellistä, Hän haluaa käyttää ja käyttääkin meitä ihan tavantallukoita, olemaan apuna ja valona toinen toisillemme! Voi kuinka paljon pienikin teko voi merkitä. Joku onkin joskus sanonu, että me Jeesukseen turvaavat ollaan ikään kuin hänen ihonaan täällä maailmassa toinen toisillemme. Voimme rakastaa toinen toistamme hänen rakkauellaan, jolla hän on ensin rakastanu meitä, näin auttaen ja lohduttaen toisiamme. Se on suurta ja ihmeellistä. Me jokainen olemme tärkeitä! Me jokainen voimme olle rukousvastauksia, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Rakastakaamme siis toinen toisiamme pienin(kin) teoin :)
"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." Sef.3:17
Sinua siunaten; Katjush
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Jumalan kasvot, isän ja äidinkin
Jo pitkään minua on mieleni syvyyksissä ilahduttanut aivan erityisesti Jumalan suhtautuminen meihin pieniin ihmisiin. Se, miten Hän todella rakastaa meitä kuin omia lapsiaan. Nämä aatokset ovat vieneet minut pohtimaan Jumalan isällistä ja äidillistä puolta. Joululomalla kaksi elokuvaa saivat minun sydämeni sulatettua aivan täysin, juurikin sillä, miten nuo elokuvat näyttivät minulle pienen välähdyksen Jumalan isällisyydestä ja äidillisyydestä.
Toinen näistä elokuvista oli Leijonakuningas, jossa kaksi kohtausta pysäytti minut erityisesti. Ensimmäinen oli se, jossa Simba oli paennut Nalan kanssa valtakunnan väärälle puolen ja saattoi lopulta heidät molemmat vaaraan. Mufasa ennätti onneksi paikalle ja pelasti poikansa, mutta samalla hän lempeästi ojensi poikaansa: "Simba, I'm very disappointed in you - - You could have been killed! You deliberately disobeyed me!". Toisessa kohtauksessa hän ilmestyi varjona taivaalle: "You have forgotten who you are and so have forgotten me. Look inside yourself, Simba. You are more than what you have become. You must take your place in the Circle of Life."
Nämä kohtaukset saivat minut ajattelemaan sitä isällistä huolehtivaisuutta, mikä Jumalalla on poikiaan ja tyttäriään kohtaan; Hän välittää meistä niin paljon, että haluaa ojentaa meitä, jotta pysyisimme sillä tiellä, mikä vie Hänen luoksensa taivaalliseen valtakuntaan. Tämä elämä, jonka me täällä maan päällä elämme, ei ole Jumalalle lainkaan merkityksetöntä, ja sitä varten Hän on antanut meille Sanansa, jotta pitäisimme sitä ohjenuoranamme sekä Henkensä, jotta voisi olla aina meidän luonamme, niin kuin on luvannut. Hän haluaa, että me otamme paikkamme Hänen tyttärinään ja poikinaan, Hänen valonaan täällä maailmassa; että etsimme sitä paikkaa, jolle Hän on meidät luonut. Ja koko ajan Hän itse on meidän kanssamme ja Hänen avullaan kykenemme mihin tahansa mitä Hän ikinä haluaakaan meidän tekevän.
Jumalan äidillistä puolta minut puolestaan sai pohtimaan elokuva Pikku naisia, se miten kauniisti Marchin perheen äiti puhui tyttärilleen; Megille: "I only care what you think of yourself. If you feel your value lies in being merely decorative, I fear that some day you might find yourself believing that's all that you really are. Time erodes all such beauty but what it cannot diminish is the wonderful workings of your mind. Your humour, your kindness and your moral courage. Those are the things I cherish so in you."; ja Jolle: "Oh, Jo. Jo, you have so many extraordinary gifts; how can you expect to lead an ordinary life? You're ready to go out and - and find a good use for your talent. Tho' I don't know what I shall do without my Jo. Go, and embrace your liberty. And see what wonderful things come of it."
Näin kauniisti, ja vielä kauniimmin Jumala ajattelee meistä kaikista lapsistaan! Uskon, että meissä kaikissa on jotain ainutlaatuista, jota Jumala aivan erityisesti haluaa vaalia. Noita tarkkaakin tarkempaan luotuja ykstyiskohtia, jotka tekevät minusta minut ja sinusta sinut. Kun joskus ja useamminkin tuskastumme itseemme, Jumala haluaa näyttää meille sen, mitä hän meissä aivan erityisesti rakastaa. Hän haluaa puhua meille, kuvata lempeääkin lempeämmin sanakääntein sitä suloisuutta, jonka näkee meissä. Rohkaista meitä käyttämään tuota ainoaa laatuaan olevaa ihanuutta, jonka hän meihin itse kuhunkin on luonut. Kuuntele, anna Jumalan valloittaa sinutkin hellyydellään ja hyvyydellään.
Miten paljon Jumala meitä rakastaakaan!
Terveisin juurikin tästä lumoutunut, Ann
Toinen näistä elokuvista oli Leijonakuningas, jossa kaksi kohtausta pysäytti minut erityisesti. Ensimmäinen oli se, jossa Simba oli paennut Nalan kanssa valtakunnan väärälle puolen ja saattoi lopulta heidät molemmat vaaraan. Mufasa ennätti onneksi paikalle ja pelasti poikansa, mutta samalla hän lempeästi ojensi poikaansa: "Simba, I'm very disappointed in you - - You could have been killed! You deliberately disobeyed me!". Toisessa kohtauksessa hän ilmestyi varjona taivaalle: "You have forgotten who you are and so have forgotten me. Look inside yourself, Simba. You are more than what you have become. You must take your place in the Circle of Life."
Nämä kohtaukset saivat minut ajattelemaan sitä isällistä huolehtivaisuutta, mikä Jumalalla on poikiaan ja tyttäriään kohtaan; Hän välittää meistä niin paljon, että haluaa ojentaa meitä, jotta pysyisimme sillä tiellä, mikä vie Hänen luoksensa taivaalliseen valtakuntaan. Tämä elämä, jonka me täällä maan päällä elämme, ei ole Jumalalle lainkaan merkityksetöntä, ja sitä varten Hän on antanut meille Sanansa, jotta pitäisimme sitä ohjenuoranamme sekä Henkensä, jotta voisi olla aina meidän luonamme, niin kuin on luvannut. Hän haluaa, että me otamme paikkamme Hänen tyttärinään ja poikinaan, Hänen valonaan täällä maailmassa; että etsimme sitä paikkaa, jolle Hän on meidät luonut. Ja koko ajan Hän itse on meidän kanssamme ja Hänen avullaan kykenemme mihin tahansa mitä Hän ikinä haluaakaan meidän tekevän.
Jumalan äidillistä puolta minut puolestaan sai pohtimaan elokuva Pikku naisia, se miten kauniisti Marchin perheen äiti puhui tyttärilleen; Megille: "I only care what you think of yourself. If you feel your value lies in being merely decorative, I fear that some day you might find yourself believing that's all that you really are. Time erodes all such beauty but what it cannot diminish is the wonderful workings of your mind. Your humour, your kindness and your moral courage. Those are the things I cherish so in you."; ja Jolle: "Oh, Jo. Jo, you have so many extraordinary gifts; how can you expect to lead an ordinary life? You're ready to go out and - and find a good use for your talent. Tho' I don't know what I shall do without my Jo. Go, and embrace your liberty. And see what wonderful things come of it."
Näin kauniisti, ja vielä kauniimmin Jumala ajattelee meistä kaikista lapsistaan! Uskon, että meissä kaikissa on jotain ainutlaatuista, jota Jumala aivan erityisesti haluaa vaalia. Noita tarkkaakin tarkempaan luotuja ykstyiskohtia, jotka tekevät minusta minut ja sinusta sinut. Kun joskus ja useamminkin tuskastumme itseemme, Jumala haluaa näyttää meille sen, mitä hän meissä aivan erityisesti rakastaa. Hän haluaa puhua meille, kuvata lempeääkin lempeämmin sanakääntein sitä suloisuutta, jonka näkee meissä. Rohkaista meitä käyttämään tuota ainoaa laatuaan olevaa ihanuutta, jonka hän meihin itse kuhunkin on luonut. Kuuntele, anna Jumalan valloittaa sinutkin hellyydellään ja hyvyydellään.
Miten paljon Jumala meitä rakastaakaan!
Terveisin juurikin tästä lumoutunut, Ann
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)