Haave, mahdollisuus, miksi minä epäilen?

Olen viime aikoina ollut melkoisessa tunne-ja ajatusmyllerryksessä. Kaiken tämän myllerryksen keskeltä nousi esiin yksi selväkin ajatus, jonka ajattelin teille jakaa. Jäin nimittäin pohtimaan sitä, miten silloin, kun unelmoi jostain asiasta, siitä näkee vain ne hyvät puolet. Oi, miten elämä olisikin sitten niin ihanaa, voi miten voisin vain tanssahdella sateisilla kaduilla ja hymyillä elämälle. Mutta kun siitä unelmasta sitten tulee oikeasti mahdollisuus ja asia on enää omaa päätöstä vaille valmis, asiaa alkaakin tarkastella huomattavasti kriittisemmin. Miten en ollut ajatellut aiemmin tätä puolta, enkä tätäkään - ja sitten on vielä tuokin, miten ikinä saatoinkaan ajatella haluavani tätä. Mikä ajatus on Jumalasta, mikä viholliselta, mikä oman pääni tuotosta.

Niin, melkoista on pyöritys, enkä itsekään vielä tiedä minne se lopulta vie. Mutta jokaisen myrskyn jälkeen on aina tullut lopulta tyven, niin on käytävä myös tämän kanssa. Jumala on tämänkin myrskyn yläpuolella, vaikken millään kykene rauhoittamaan itseäni niin, että voisin kunnolla hiljentyä Jumalan edessä ja kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. Hän varmaan katselee minua nytkin tuolta taivaasta ja ajattelee, että voivoi, kyllä käy tuokin tyttöiseni taas kierroksilla. Kuitenkin Jumala on antanut myös sopivasti asioita, jotka pitävät maan pinnalla. Miten iloitsenkaan tenteistä ja kirjoitettavista töistä, joihin saan täysillä keskittyä! Saa vetää ne mukanaan kaikkeen siihen myllerrykseen ja myrskyn silmässäkin nauttia siitä, että saa pitää kädessään jotain konkreettista, jotain tuttua ja turvallista.

Nautitaan siitä ja luotetaan, että tämäkin myrsky saa kohta laantua, ja jälkeenpäin saa jälleen ihmetellä Jumalan syvää viisautta.

Siunausta jokaiseen myrskyyn ja hetkeen myös tyveneen,

Ann

Kirpeää ja makeaa, aina vain elämää

Tunsin hetken, kirpeän kipeän,
sen tunteen, siihen pysty en.
En ole mitä he etsivät,
taitoni mihinkään riittävät.
Ja entä jos niin kävisikin,
siitäkään en yhtään pitäisi.

Siihen hetkeen toit minulle sanasi,
kerroit näet kauemmas.
Toit hetket lempeät edessäsi,
jälleen sain työtä tehdessä levätä.
Niin ja hetkessä seuraavassa,
tanssia ja nauraa alla poutapilvien.

Taas juoksivat ajatukseni muualle,
painoivat sanasi maahan matkallaan.
En kuunnellut, ajattelin vain,
ei tästä mitään tule, ei hyvää milloinkaan.
Hymyilit taasen, ripaus surua silmissäis;
miten ymmärtää voisin, en sitä tiedä itsekään.

Ei siitä yksin mitään tullut,
turhauduin vain, kuvaani ja tähän elämään.
Ovesta sain kuitenkin jälleen ilonpilkahduksen,
sokerin ja elämän makuisen.
Josko sen maun voisin muistaa silloinkin,
kun vatsani eessä uuden taas kipristää.