Särkyneen lasikuvun arvoitus

Alkuvuosi 2012 on tuntunut olevan minulle todellista kasvun aikaa, nimenomaan hengellisen kasvun. Ei helpointa mahdollista missään nimessä, ennemmin uudeksi tulemista särkymisen ja monien kyyneleiden kautta. Tätä kasvuprosessia on kuvannut mielikuvissani sellainen lasikupu, jollaisia monissa elokuvissa annetaan toisille lahjoiksi. Kupu, jonka alla voi nähdä lumisateessa ratsastavan soturin. Kupu, joka kuitenkin särkyy ja päästää todellisen maailman koskettamaan - ja koskemaan. Ei enää suloisen lempeitä ja keveitä lumihiutaleita, vaan kylmää ja kovaa, kasvoja riepovaa myrskytuulta ja sakeaa lumipyryä. Mutta kaiken sen keskellä: pienen ja hennon soturin sisäistä halua jaksaa edelleen taistella.

Tuo halu taistella vastaan on tullut itselle viime aikoina todella omakohtaiseksi sen kautta, että olen antanut tuon kuvun särkyä ja ymmärtänyt viholliseni todellisuuden. Sielunvihollisen todellisuuden. Sen kataluuden, jonka avulla hän yrittää pyrkiä sisimpääni ja vietellen teljetä minut kammioonsa. Tuonne kammioon en kuitenkaan aio päätyä. Soturinsydämeni ei anna periksi, vaan on päättänyt seistä Jumalan joukoissa, ratsastaa halki myrskytuulen yhdessä soturiystäviensä kanssa.

Vahvako olen? Tuskinpa. Niin monet tälläkin viikolla paidan pielukselle ja tyynyn reunalle vierineet kyynelet voivat siitä todistaa. Sisimpäni on niin herkkä, ettei se kauan jaksa pitää päätään pystyssä. Sisäiset taistelut, vihollisen kavalat valheet omasta merkityksettömyydestäni raastavat soturinsydäntäni ja saavat pääni piiloutumaan suurensuureen häpeän ja itsesäälin huiviin. Enkä harmikseni taida olla ainoa huivini sisältä luimisteleva soturi-mikä-häh. Mutta tuollaisina hetkinä minun sydämestäni - ja uskonpa että sinunkin - pilkistääkin esiin eräs toinen, joka karjaisee oikein kunnolla ja saa vihollisen perääntymään. Talven jää sulaa jälleen ja puhaltaa esiin metsän kätköihin piiloutuneet keijukaiset, jotka kuiskivat korviimme totuuden sanoja.

Vapaiksi Hän meidät haluaa. Vapaiksi synnin vallasta. Ja siitä vakuudeksi on asettunut itse meidän sydämiimme suojellakseen sitä kaikkein arvokkainta, jota Hän ei ikinä anna lopullisesti turmella. Minun ei tarvitsekaan olla itse vahva. Kiitos Jeesukseni. Kiitos, että sinä olet.

- Ann

Valo pimeydessä

Joskus maailman pimeys vyöryy päälle hyökyaallon lailla ja sen karuus iskeytyy kasvoille kuin märkä rätti. Miten myö ihmiset voiaankaan olla niin kylmiä ja rikkinäisiä, miten pahuutta voikaan olla niin paljon? Joskus Jeesuksen omana olo tuntuu vaikeelta. Tuntuu, ettei osaa tai jaksa ui'a siihen vastavirtaan ja erottua massasta kuin pinkki norsu lumihangesta. Joskus houkuttelis vain lillua virran mukana ja sulautua massaan.

Ja kuitenkaan niinkää ei olis hyvä, ei ollenkaan. Kun Pyhä Henki on majapaikkakseen miut valinnu ja on saanu ihmetellä Isän hyvyyttä, ihmeellisyyttä, huolenpitoa ja ennen kaikkea loppumatonta rakkauttaan Jeesuksessa ja jokapäiväsessä arjessa, ei siitä halua luopua. Hän teki kaiken puolestamme,joka myö saahaan lahjana ottaa vastaan. Sellasen puolesta haluaa myös antaa kaikkensa, kaikesta huolimatta ja huolien. Jeesuksessa on monin verroin enemmän kuin mitä mistään voin (voimme) koskaan saaha: rakkautta, anteeksiantoa, armoa, toivoa, ymmärrystä, iloa, rauhaa, lohdutusta, apua, turvaa (tää lista ei ihan heti loppuskaa)..ja kirsikkana kakun päällä, tai oikeestaan perustavanlaatusena pohjana: Ikuinen elämä Isän luona ikuisessa ilossa kaiken tän vaivan jälkeen. (1.Joh.2:25)

Jeesus on valo, joka loistaa pimeydessä. Valo, joka on voittanut pimeän maailman! (Luuk.2:30-32, Joh.16:33) Häneen katsovat loistavat iloa, eivätkä häpeästä punastu! (Ps.34:6) <3

Tässä on hyvä olla ja roikkua tuulienkin tuivertaessa. Muistetaan, että meitä kannetaan.

~Katjush