Olen viime päivinä haikeana ajatellut ensi syksyä ja kaikkea uutta mitä se tuo mukanaan. Miettinyt, uskallanko sittenkään luopua kaikesta tutusta ja turvallisesta ja lentää kohti tuntematonta. Se mikä ulkopuolisista näyttää jännittävältä seikkailulta voi omassa sisimmässä tuntua niin kovin pelottavalta ja ahdistavaltakin, ettei sitä halua edes ajatella. Tänä aamuna päätin istua hetken Jumalani sylissä ja levätä siinä hetken, kuunnella mitä hänellä oli minulle sanottavaa. Silmäni suljettuani kuulin hänen valloittavan rohkaisevat sanansa, jotka vihdoin toivat sisimpääni sitä rauhaa, mitä olen niin valtavasti kaivannut.
Jumala muistutti minua siitä, että hän on minun kanssani aivan jokaisessa hetkessä. Kehotti luottamaan hänen suuruuteensa. Ja uskomaan. "Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa" (Hepr.11:8). Ja miten suuresti Jumala siunasikaan heitä, jotka häneen uskoivat.
Niin, ehkä minäkin uskallan juosta Jumalan silmien alla kohti minua kutsuvia niittyjä. Tanssahdella siellä hetken tietäen, että voin aina palata takaisin Isäni syliin ja antaa hänen kantaa minua, kun en itse enää jaksa. Tietäen, että koska vain on oikea aika rukoilla.
- Ann -
Ps. Ehkä ps.139 ja jes.40 auttavat sinuakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti