Tunsin hetken, kirpeän kipeän,
sen tunteen, siihen pysty en.
En ole mitä he etsivät,
taitoni mihinkään riittävät.
Ja entä jos niin kävisikin,
siitäkään en yhtään pitäisi.
Siihen hetkeen toit minulle sanasi,
kerroit näet kauemmas.
Toit hetket lempeät edessäsi,
jälleen sain työtä tehdessä levätä.
Niin ja hetkessä seuraavassa,
tanssia ja nauraa alla poutapilvien.
Taas juoksivat ajatukseni muualle,
painoivat sanasi maahan matkallaan.
En kuunnellut, ajattelin vain,
ei tästä mitään tule, ei hyvää milloinkaan.
Hymyilit taasen, ripaus surua silmissäis;
miten ymmärtää voisin, en sitä tiedä itsekään.
Ei siitä yksin mitään tullut,
turhauduin vain, kuvaani ja tähän elämään.
Ovesta sain kuitenkin jälleen ilonpilkahduksen,
sokerin ja elämän makuisen.
Josko sen maun voisin muistaa silloinkin,
kun vatsani eessä uuden taas kipristää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti