Syksy vaihossa ulkomailla, kaikki siellä koettu ja nähty, niin erilainen elämä ja sitten paluu Suomeen, paikasta toiseen meno, muutto uuteen asuntoon, opintojen jatkuminen tiukalla tahilla vaatimusten vyöryessä päälle hyökyaallon lailla on tehny alkaneesta vuuesta varsin sekametelisopan. Välillä tuntuu kuin mistään ei sais otetta ja vain yrittää riittää ja venyä joka suuntaan, kuitenki kokien ettei riitä. On toki ihanaa olla kotoisassa Suomessa ja nähhä kaikki rakkaita. Silti jostain kumman syystä kaikki tuttu tuntuu välillä ouolta. Tän kaiken keskellä on olo ollu varsin väsyny ja itkunenki. Kaipais rauhaa ja aikaa vaan olla, mikä välillä tuntuu olevan jossain tavoittamattomissa. Rukoilu ja Raamatun luku on tuntunu ajoin niin kuivalta eikä aina oo osannu muuta ku huokasta parhaan ystäväni, Jeesuksen puoleen.
Tää kaikki harteitani painaen istahhin reilu viikko sitten vapiksen messussa penkkiin. Laulujen alkaessa soia myös kyyneleet alko virrata poskia pitkin. Tuntu, että kaikki vaan purkautu siinä. Toisaalta tuntu hyvälle olla siinä itekseen ja vuodattaa Isälle kaikki mitä sydämellä oli. Toisaalta taas kaipasin välittävää ihmistä, tuttua, joka ois ottanu ees olkapäästä kiinni. En tuntenu siellä juurikaan ketään, joten aattelin lohdutuksen tällä kertaa olevan Isän sanattomassa, mutta silti niin virkistävässä läsnäolossa. Aattelin myös, että oispa ihana rukoilla jonkun kanssa, mutta messun loputtua pitäs pikimmiten palata opiskelutehtävien pariin, vaikka rukouspalvelu ois ollu mahollinen.
Kesken kaiken ystävä vuosien takaa, istahti taaksein ja hiljasen tervehyksen lisäks hän kevyesti kosketti mun olkapäätä. Siinä pienessä eleessä oli niin paljon. Lohdutuksen lisäks se oli rukousvastaus, jota en ollu varsinaisesti ees rukoillu. Messun jälkeen hieman juteltuamme ystäväni kysy voisko hän rukoilla mun puolesta. Kyllä kiitos! Rukoillessaan hän sai varsin lohdullisen näyn: oli kesäinen kukkaniitty, täynnä kukkia ja hiekkatiellä sen vieressä Jumala ikään kuin pyöräili. Yhtäkkiä hän jarrutti ja jäi ihastelemaan yhtä pientä kukkaa, minua. Jokainen Hänen luomansa pieni kukka lukuisten joukossa, minäkin, on Hänelle erityinen ja Hänellä on aikaa vain olla ja ihastella.
Kaikki tuon ystävän kohtaamisessa ja koko messussa oli kuin voidetta haavoille. Kaikki tapahtu juuri oikeaan aikaan, oikeassa paikassa. Taivaan Isä näki ja lohdutti (taas) juuri silloin ja sillä tavalla kuin sitä tarvihin. Lähin sieltä sydän paljon kevyempänä ja ihmetellen, kuinka Jumala onkaan hyvä! Sai taas todeta, että kaiken vuodattaminen Hänelle kannataa! Ja mikä on ihmeellistä, Hän haluaa käyttää ja käyttääkin meitä ihan tavantallukoita, olemaan apuna ja valona toinen toisillemme! Voi kuinka paljon pienikin teko voi merkitä. Joku onkin joskus sanonu, että me Jeesukseen turvaavat ollaan ikään kuin hänen ihonaan täällä maailmassa toinen toisillemme. Voimme rakastaa toinen toistamme hänen rakkauellaan, jolla hän on ensin rakastanu meitä, näin auttaen ja lohduttaen toisiamme. Se on suurta ja ihmeellistä. Me jokainen olemme tärkeitä! Me jokainen voimme olle rukousvastauksia, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Rakastakaamme siis toinen toisiamme pienin(kin) teoin :)
"Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, sankari, joka auttaa. Hän ilolla iloitsee sinusta, hän on ääneti, sillä hän rakastaa sinua, hän sinusta riemulla riemuitsee." Sef.3:17
Sinua siunaten; Katjush
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti