Ruusutkin heräävät horroksestaan

"God opens million of flowers without forcing the buds. It reminds us to not force anything, for things happen in the right time.". Lukiessani tätä sitaattia täyttyi mieleni aatoksista, jotka jo hetken olivat mielessäni kuljeskelleet. Mietteitäni siitä, miten Jumala tekee meissä koko ajan työtään, valmistaen meitä tulevaa varten, niin että sinä päivänä, kun hetki koittaa, olemme valmiit - ehkä emme täysin, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Miten kaunis ruusukin on jo nupullaan! Niin herkkä ja suloisen suippopäinen, auringonvalossa keimaileva sulotar. Aivan kuin se katselisi sitä ihastelevia ihmisiä sanoen: odotapa vain, kun terälehteni aukeavat täyteen loistoonsa - silloin sinulla vasta onkin syytä ihastella! Ja niin Jumala koskettaakin lempeästi kädellään tuota ruusuystäväämme ja saa sen näyttämään meille koko komeutensa. Miten sen tuoksukin voi olla noin huumaava! Ja mikä värien syvyys, aivan kuin uppoaisin syvälle sen uumeniin.

Mutta tuokin ruusu sai ensin nauttia päivistään pienenä ruusunnuppuna, ja voi, miten ihastuttavana sellaisena. Itse olen miettinyt sitä, miten jo yhdenkin vuoden kuluessa ajatukset ja unelmat muuttuvat. Viime keväänä sain nauttia täysin siemauksin opiskelijaelämästäni ja kaikista uusista tehtävistä, joissa sain lahjoillani palvella, pienenä nuppuna Jumalan suomassa valossa paistatella. En olisi voinutkaan kuvitella muuttavani rakkaasta unelmieni kaupungista mihinkään ennen opintojeni päättymistä. Mutta nyt minulla on aivan sellainen tunne, että tuuli pian irrottaa minut täältä ja lennättää kuin hennon terälehden jonnekin toisaalle sulostuttamaan uusia seutuja.

Varma en voi olla - voihan olla, että tuuli muuttaa suuntaansa tai tulee jälleen aivan tyyntä. Mutta silti hymyilen lumipeittoni alla ajatellessani, että nyt olisin valmis lentämään, jos Jumala niin suunnitelmissaan olisi päättänyt. Pian tulee kevät ja saan nousta horroksestani kumartamaan Jumalaani yhdessä muun luomakunnan kanssa. Hehkua kevään väriloistossa kesän lämpöisiin hetkiin valmistautuen. Odottaessani syksyä, joka aivan varmasti tuo tullessaan jälleen jotain uutta. Ja jos päätyisinkin jonnekin toisaalle, vaikka vain joksikin aikaa, iloitsisin ajatellessani, miten Jumala tähänkin minua valmisti.

En olisi pakotettu, vaan sydänjuuriani myöten valmis lentämään, sinne minne Luojani minut halajaa. Onhan sydämeni syvin toive, aivan kuin kallioon isketty, että vielä saisin aueta täyteen kukoistukseeni ja täysin Jumalalleni elää. Ruusuna josta Hänkin voisi iloita, ruusuna, joka Hänen tuoksuansa voisi terälehtien syvyyksistä kaikkialle levittää. Kyynelvirrat, kuin kauniit kastepisarat terälehden pinnalla, nekin vain kuvastaisivat kiitostani, muitoja hetkistä ihanista niistä, jotka sain tässä kaupungissa viettää. Helmien lailla ne putoaisivat, ken millekin tielle, kukin aivan yhtä ainutlaatuisena. Samalla soisi mielessäni harras toive, että vielä tänne palaisin, nuo simpukankuoret avaisin. Saisin nähdä, miten aika vain entisestään, olisi saanut helmiäni kaunistaa.

Ken tietää, ehkä tuuli saa vielä sinutkin toisaalle kuljettaa, kunhan muistat, ettei Jumala koskaan ketään pakota.

- Ann