Vieläkin joskus unohdan kuka sinä olet. Olen kuin viemässä itseäni tuomiolle. Niistä asioista mitä olen tehnyt. Siitä mitä olen jättänyt tekemättä.
Torstai oli päivä, jolloin tunsin käveleväni tuomarin eteen tuomittavaksi. Kuljin kohti kirjastoa, päämääränä palauttaa eräs cd-levy, joka ei kauhukseni pysynyt enää koossa. Sen saranat olivat löystyneet liiaksi, vaikken yhtään tiennyt missä välissä tämä olisi tapahtunut. Olin varma, että saisin kirjastoon saapuessani kunnon korvausvaateet ja joutuisin loppupäivän sättimään itseäni siitä, että rahaa oli taas mennyt johonkin aivan turhaan. Kirjastoon astuessani lausuin mielessäni pienen rukouksen, että voisin löytää mahdollisimman lempeäkatseisen kirjastontädin. Tiedostin ironisen vivahteen kuullessani viereisestä salista kaikuvaa jazzia, jonka sävelet saivat mieleni tanssahtelemaan - kurkkuni kuitenkin kuristaessa itseäni yhä ahtaammalle. Tunsin miten käteni alkoivat hiota astellessani tuomarini luokse vieviä valkoisia portaita. Ylöspäästyäni katselin pelästyneenä ympärilleni. Katseeni osui lastenosaston tätiin ja päätin mennä selvittämään asiani hänelle. Kakeltelin sanani suustani ulos ja odotin. Lastenosaston täti katsoi minuun lempeästi. Hän totesi vain, että cd-levy oli kuulemma muutenkin kovia kokenut, paljon lainattu ja suuntaisi vain seuraavaksi korjaukseen.
Tunsin voivani jälleen hengittää vapaasti. Jalkani alkoivat jammailla edelleen kuuluvan jazz-musiikin tahdissa, etsin muutaman kirjan, jotka tarvitsin ja istahdin jakkaralle lukemaan hömppälehteä ja kokoamaan ajatuksiani. Otin hetken itselleni, suunnittelin tulevia hemmotteluhetkiä ja hullunkurisia kulttuurikohtaamisia, jotka ehkä ensi vuonna minua odottaisivat. Annoin jalkani vipattaa musiikin tahtiin ja suuntasin alakertaan, jossa minua odotti upean jazz-orkesterin vapaakonsertti. Sain seurakseni ystävän ja nautin olostani entistä enemmän. Kotona minua odotti sähköposti opettajaltani, jonka kurssin deadline oli jo umpeutunut ja jonka seuraavan kokoontumiskerran olin sotkenut päällekkäin muiden asioiden kanssa. Ei vieläkään tuomiota. Seuraavana päivänä uusi sähköposti tällä kertaa opettajalta, joka vaikutti ennemminkin olevan huolissaan siitä, miten paljon panostin tehtäviin töihini. Päätin ottaa rivienvälistä lukemastani neuvosta vaarin. Annoin tekemättömien töiden odottaa, katsoin My fair ladyn, muistelin hiushistoriaani (don't ask why), kokkailin, näin ystäviä ja loin illalla kodistani luksuskylpylän ja kävin suihkussa kynttilänvalossa.
Ja kaiken tämän keskellä tunsin, että Taivaan Isä katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään. Ei Jumala meitä ole vankeuteen tarkoittanuut vaan vapauteen. Eikä Jumala myöskään halua, että tuomitsemme itse itsemme. Jos olemme armottomia itseämme kohtaan, tämä heijastuu myös muihin elämämme ihmisiin. Alamme tiedostamattamme vaatia heiltäkin enemmän, koska vaadimme niin paljon itseltämme. Hengitystila ympärillämme kaventuu. Kunpa se voisi ennemmin laajeta.
Marja Kuparinen kirjoittaa pienessä mietiskelykirjassa nimeltä Askeleita samalla matkalla:
"Pyhät ihmiset näyttävät tavallisilta,
mutta heidän lähellään on helppoa hengittää.
Pyhät eivät ole täydellisiä.
Oikeastaan se, mitä he ovat,
on heille itselleen yhdentekevää."
Toivoisin, että lähelläni olisi helpompi hengittää. Opeta minua ensin hengittämään itse vapaammin.
- Ann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti