.
Joskus unohdan,
kuka sinä olet.
Mitä olet tehnyt ja yhä teet.
Miten rakastat.
.
Sen kuka sinä olet,
sanot näen sen heissä.
Sen mitä olet tehnyt,
minkä näen ja mitä näe en.
.
Sen miten rakastat.
Tunnen sen tässä.
Kuulen miten kosketit.
Miten sait aikaan elämää.
.
Silti minä unohdan.
Joudun jälleen kysymään.
Kuka sinä olet?
Anna minun löytää sinut uudelleen.
.
En tiedä teistä, mutta itse kuulun niihin, jotka stressaavat edessään olevasta kirjallisten töiden sumasta niin, että tuntuu ettei muuta voisi tehdäkään. Jotka murehtivat etukäteen kaikista pienimmistäkin detaljeista kohdatessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Tekevät vielä pilkun tarkkaa työtäkin etteivät vain saisi kuulla muilta negatiivista mielipidettä ja saisi huomata olevansa aivan yhtä epätäydellisiä kuin muutkin. Ja samalla unohtavat ympärillään olevat ihmiset, itsensä ja ennen kaikkea Sen, joka tätä kaikkea hallitsee.
Tilanteeni ei ehkä aina kehity näin pitkälle, yleensä huomaan jossain vaiheessa kääntäväni katseeni Jumalan puoleen ja kyselevän, että tähänkö oikeasti haluat minun keskittyvän. Joskus asiassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta silti, vähemmälläkin pääsisi. En minä tätä maailmaa kumoon saa, en vaikka kuinka tekisin virheitä. Enkä saa sitä paremmaksikaan, en vaikka kuinka ahertaisin päivät pitkät. On vain Yksi joka tätä kaikkea hallitsee.
Ja se Yksi rakastaa tätä maailmaa aivan mielettömän paljon. Hän näkee pienimmätkin murheemme ja tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Hän näkee myös toiset ihmiset ympärillämme, ja osaa liikuttaa meitäkin niin, että pystymme tukemaan ja kantamaan tarvittaessa toisiamme. Ei tarvita kuin yksi pelastaja. Yksi hallitsija. Yksi joka on suunnitellut kaiken etukäteen. Yksi joka johtaa meitä kohti kotia silloinkin kun eksymme.
Ja minä ja sinä. Me saamme vain pitää katseemme siinä Yhdessä.
"Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps.16:9-11)
Siunausta elämän tielle teille jokaiselle,
Ann
Tilanteeni ei ehkä aina kehity näin pitkälle, yleensä huomaan jossain vaiheessa kääntäväni katseeni Jumalan puoleen ja kyselevän, että tähänkö oikeasti haluat minun keskittyvän. Joskus asiassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta silti, vähemmälläkin pääsisi. En minä tätä maailmaa kumoon saa, en vaikka kuinka tekisin virheitä. Enkä saa sitä paremmaksikaan, en vaikka kuinka ahertaisin päivät pitkät. On vain Yksi joka tätä kaikkea hallitsee.
Ja se Yksi rakastaa tätä maailmaa aivan mielettömän paljon. Hän näkee pienimmätkin murheemme ja tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Hän näkee myös toiset ihmiset ympärillämme, ja osaa liikuttaa meitäkin niin, että pystymme tukemaan ja kantamaan tarvittaessa toisiamme. Ei tarvita kuin yksi pelastaja. Yksi hallitsija. Yksi joka on suunnitellut kaiken etukäteen. Yksi joka johtaa meitä kohti kotia silloinkin kun eksymme.
Ja minä ja sinä. Me saamme vain pitää katseemme siinä Yhdessä.
"Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa. Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa. Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps.16:9-11)
Siunausta elämän tielle teille jokaiselle,
Ann
Voi Ann. Minäkin olen yksi murehtijoista. Raamatun lisäksi siihen voi hakea helpotusta Anna-Liisa Valtavaaran kirjasta Huolena huolehtiminen. Siinä on myös kristillinen näkemys huolehtimiseen tai pikemminkin sopivaan huolettomuuteen, johon kirjassa kannustetaan.
VastaaPoistaVoin sanoa että se auttoi minua vähän, mutta liian huolehtimisen lopettaminen ei tapahdukaan hetkessä... Ehkä kokeilet?
Siunausta sinullekin!
Voi Clove,
Poistamiten suloista olikaan löytää tämä kommentti blogin kätköistä. Kiitos vinkistä, täytyypä katsoa, josko jostain tuon kirjan löytäisin. On niin hassua, että vaikka tietää, ettei siitä murehtimisesta ole mitään hyötyä, niin silti se valtaa joskus liikaa alaa. Ja toisaalta se on myös jotain niin inhimillistä. Jumala tietää, että me huolehdimme, ettemme voi sille mitään. Mutta hänen rakkautensa kestää senkin. Onneksi.
Kiitos kommentistasi. Ole siunattu, sinä suloinen sisareni Jeesuksessa! Ja kiitos, että liityit lukijakaartiin, on niin ihana tietää, että joku näitä ajatuksia lukeekin. Unelmana olisi voida jakaa ajatuksia ja saada niille vastakaikua, rohkaista toisiamme... Isän käsiin jätän tämänkin. :)