Aamu alkoi tunkkaisesti ja hitaasti; varmaan flunssa tulossa. Kurkku karheana ja pää nuhaisena uuteen päivään. Muistelin, että tälle päivälle oli sovittu lounas ystävien kanssa. Tarkoitus oli koota yhteen mitä oltiin saatu aikaan, sekä pohtia mitenkä edetä. Hiljaa mielessäni olin rukoillut ja pyytänyt johdatusta tähän työhön ja siinä oleviin ongelmiin. Turhauttavaa ja samalla hieman pelottavaa, kun mitään mullistavaa ei ollutkaan tapahtunut vielä. Ihan kuin jonkinlainen erämaavaihe olisi ollut päällä, mutta pelkästään jollakin kapealla sektorilla. Se suututtaa ja stressaa. Pelottavaa, kun tuntuu ettei itse enää hallitsekaan tilannetta ja turhauttavaa, kun ei saa siihen vastausta, vaikka odottaa.
Lounaalla huomasi, että muillakin seurueella olivat stressitasot nousseet. Kuinka tästä selvitään ja miten edetään?
Onneksi eräs ystävä sattui samaan pöytään. Seurasi tunti avautumista ja toisten tukemista ja rohkaisua sekä sisäistä, hiljaista rukoilua. Päivä alkoi näyttää paremmalta. Voimat loppuneena on pakko tarrata Jumalan käteen, kun kaikki muu pettää. Luottaa siihen, että Hän johdattaa läpi ongelmien ja esteiden. Työtä, jonka Jumala tekee, Hän tekee sen ajallaan juuri niin kuin pitää.
Löysin Raamattuni välistä kirjanmerkin, jossa luki:
"Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!" (Ps. 138:8)
JK
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti