Tänään minuun iski ystävän kanssa puistonpenkillä istuessa ajatus, jonka haluan kanssanne jakaa. Puhuimme elämästä, jaoimme sitä, rohkaisimme, saimme uusia näkökulmia. Ja ajatus, joka jäi minulle kaikkein vahvimmin mieleen, oli se, ettei ihmissuhteissa koskaan ole kysymys siitä, että esimerkiksi ystävystyttyä kaikki eteentuleva olisi pelkästään pumpulista. En usko ollenkaan, että se olisi Jumalan tarkoitus. Totta kai elämän ihmiset antavat elämään paljon iloa mutta maailma ei muutu hetkessä kylmästä ihanteellisen pehmeäksi. Erona on kuitenkin se, ettei tulevaa tarvitse kohdata yksin. Suhteessa Jumalaan on pitkälti samalla lailla, Jumala on aina kanssamme, mutta emme silti kohtaa pelkästään saippuakuplia. Voimme kuitenkin muuttaa kivet saippuakupliksi yhteisen miekan=rakkauden=Jumalan avulla.
Uskon, että Jumala haluaa meidän taistelevan yhdessä rintamassa, yhteisellä miekalla, maailmaa vastaan. Jotta yhä useampi voisi löytää Jumalan. Ja jotta tuo rintama olisi mahdollisimman tiivis, jokaisen pitäisi saada olla mukana omalla persoonallaan, omilla kyvyillään, kaikella sillä, mitä Jumala on häneen asettanut. Tähän meidän pitäisi toisiamme kannustaa, auttaa toisiamme näkemään itsessämme ne kyvyt, kaikki se potentiaali. Sillä rohkaisu, aivan pienikin sana, voi saada sielun auringon paistamaan entistä kirkkaammin, aivan kuten aurinko alkoi juurikin lämmittää puistonpenkkiä entisestään, kun ilmaisimme, miten iloisia sen säteistä olimme.
Joten tartutaan yhteiseen miekkaan, ollaan tässä yhdessä,
Ann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti