Tällä hetkellä olen kurkkua myöten täynnä tätä yhteiskuntaa, jossa elämme. Tuntuu, että tämä on vain paikka, jossa ihmiset pitävät kulisseja ympärillään, esittävät että kaikki menee hyvin ja kuitenkin sisimmässämme olemme enemmän tai vähemmän riekaleina. Nuoret naiset, minä mukaan lukien, enemmän tai vähemmän, olemme ylisuorittajia. Moniin meistä on iskostettu, että "Kyllä sinä pärjäät" ja jos alkaa tuntua siltä, ettet pärjää, niin sitä ei uskalleta sanoa, koska ajatellaan, että kaikki luottavat siihen, että pärjäät.
Elämää eletään vain eteenpäin ja eteenpäin, suoritetaan lisää. Tutkintoja, työtodistuksia, vapaaehtoistyötä, vaikka mitä. Aluksi jotkut näistä voivatkin tuntua kutsumukselta, mutta kohta voikin huomata että onkin ihan lopen uupunut kaiken sen kuorman alle. Kaikki odottavat, että suoritat yhä lisää ja niin sitä kulkee vain kehässä. Kunnes masentuu - niin kuin nykyään niin moni. Ihmiset unohtavat, mistä he joskus unelmoivat, elämä vain sortuu päälle.
Itseäni Jumala ei onneksi ole päästänyt näin pitkälle. Saatan väsyä, mutta olen oppinut tunnistamaan täydellisen väsymyksen, jolloin tiedän, että on parasta vain saada olla. Jos joku juttu ei pitkään aikaan ole enää tuntunut omalta, jätän sen. Joskus suunnitelmat vain muuttuvat. Ei elämä tule kulkemaan täydellisesti, miksi edes yrittää. Juuri silloin kun siihen niin kovasti pyrkii, siinä epäonnistuu. Ja silti sitä tekisi niin kovasti mieli näyttää hyvältä muiden silmissä, näyttää, että minä pärjään. Mutta miksi? Kun ei kuitenkaan pärjää, ainakaan yksin.
Olen alkanut huomata ympärilläni entistä enemmän särkyneisyyttä, sirpaleisuutta. Menneisyyden haamut saattavat kummitella jonkun elämässä, joku on väsynyt jaksamaan yksin, jotain huolettaa tulevaisuus... Meillä kaikilla on enemmän tai vähemmän särkynyt sydän. Ainoa, joka sen voi eheyttää, on Jeesus. Itse olemme syntisiä, emme kykene mihinkään hyvään. Mutta kun meidät kohtaa joku niin puhdas kuin Jeesus, hän voi peittää alleen kaiken sen lian, murtuneisuuden, elämän kurjuuden. Luo uutta ja puhdistaa. Työntyy syvemmälle. Suoraan sydämeen ja alkaa parantaa. Kuin puhdas lumi, joka leijailee maahan.
En jaksa enää kulisseja, en tyhjänpäiväisiä keskusteluja. Haluan nähdä kohtaamissani ihmisissä sen särkyneisyyden, kuulla tarinoita todellisesta elämästä - en nähdä täydellistä kulissia, esittää, että kaikki on hyvin. Janoan todellisen elämän kosketusta, sitä tunnetta, että näen mitä kohtaamani ihminen pohjimmiltaan on. Vasta silloin kykenen olemaan täysin oma itseni, tuomaan kohtaamani ihmisen Jumalalle ja rukoilemaan hänen puolestaan. Vasta silloin pystyn todella ymmärtämään. Vasta silloin kykenen olemaan ihminen ihmiselle.
Tässä vielä Pekka Simojoen biisi kyseisestä teemasta. http://www.youtube.com/watch?v=YZYbFk1qgeo
Terveisin, Ann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti