Aloitin tämän päiväni tiskaamalla ja kuuntelemalla samalla Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen yhteistyöllä valmistamaa Taivas on tie -albumia. Jossain vaiheessa huomasin täysin uppoutuvani laulujen sanoihin (vaikka edelleen käteni työskentelivät tiskaustyön parissa, joka muuten on lempikotityöni, koska on vain niin ihanaa katsella, miten astiat tulevat puhtaiksi omissa käsissä). Laulujen sanojen myötä tempauduin muistojeni suloisiin syövereihin, miettimään ihania hetkiä minulle rakkaiden ihmisten kanssa.
Erityisesti mieleeni tuli mummini, joka muutama vuosi sitten kuoli, mutta jätti jälkeensä niin paljon rakkautta, että sen ajatteleminen nostattaa aina silmiini ilon kyyneleet. Mietin miten täydellistä on, kun ihmisestä jää jäljelle se rakkaus, mitä hän on maan päällä ollessaan levittänyt ympärilleen. Mitään sen parempaa ei täällä voi saada aikaan. Jeesuksestakin jäi jälkipolville muisteltavaksi nimenomaan rakkaus... Kunpa sitä oppisi itsekin rakastamaan. Se on ehkä elämän mittainen oppikoulu, jossa oppimestarina on rakas Jumalamme.
Ymmärsin myös, että kaikkein syvimpien kokemusten äärellä nousevat silmiin kyyneleet. Niin syvimpinä pettymyksen, surun kuin myös onnen ja ilon hetkinä. Silloin tajuaa, että tämä, mitä tässä hetkessä on, on niin merkityksellistä, että siihen ei voi olla reagoimatta myös fyysisesti. Joillekin tämä on ehkä helpompaa kuin toisille, mutta uskon, että sellaisillakin ihmisillä, joilla kyyneleet eivät pääse poskille asti putoamaan, on sisäisiä kyyneliä. Jonain päivänä, turvallisessa ympäristössä, nekin ehkä pääsevät vapaasti virtaamaan.
Annetaan elämän koskettaa,
Ann
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti